Ilma mittä suuremppi kommeluksi ja klummej mes sitt saingi Vilkull uude lakeernahkase. Vilkk vet nek koht jalkkas ja hän dykkäs, ett ne oliva melkken gomjamak ko ne Londolaise. Ja Iiro sanos ett hän deke vaikk valas sem bääll, ettei keisrilläkkä ol fiinemppi saappait. — Vilkk ol kovast ylppi saappaisas, eritottengin, go se frouaki sanos, ett asi o juur niingo Iiro sano.
— Jaaha, ny o sitt meijä asjan glaar, mnää sanosi ja ny mennän dakasim buurihi.
— Ei mar nii sendä menn, sanos Vilkk, kamalaki olis, jos ei näit vähä niingon grymbätäis kans.
— Krymbätä oikke ne, tuumal Iiro, ei niill muuto mittä onni ol. Ei ne edellisekkä sillaills sunkka olis menn, jos olis vähä harjalissi huamatt ryypät, ko Vilkk ne ost.
Siihe fiirihi he ny asjap paniva ja sitt mentti yhten drahtöörihi. Koht ko sinnt tultti, ni Iiro ott kilpkonnas povestas ja sidos sen dalutusnuaran doisem bään dooli selkkähän gii juur niingo hän ol nähnk koeratten gansakki menedeltäväs semsis paikois. Ja stää toimitust nes sakslaisek, ko meijä ymbrillän oliva, jo ihmettlivä ja naurova. Koko sali väki meit kattel, nii ett mnuu harmiks pist. Mutt viäl pahemppa tul, ko siäld lähdetti. Iiro puhel, ett kyll häne luandkapples jalvotellakki ny jo tarvitte ja ko Vilkk ol sama miäld ni Iiro talutt kilpkonnatas ens läpi sali ulos ja siit kadull. Hiljaksis siinns sitt kuljetti juur ningo ruumissaatos ja piäni poja nolkej ja flikoj kokkonus kulkema meijäm beräsän aika lium. Vilkk poikkes välill yhtem buadihi ostama harjaliste aineit koko skansi väell ja mes seisosi ja odottli händ väkki ymbrillän. Ja ko Vilkk tul puadist, nii lähdetti jälls stää vendava marssi hamina kohde. Mutt viime Vilkkukin dykkäs, ett meijän darvittis menn vilppami sendä ja mnää ajattli, ett ny o sitt tämäkin gomelj lopp, ko Iiro joutu pistämä se elukkas povehes jäll. Mutt mitä viäl. Ei hän stää lainkkam bovehes pann, eikän gon gääns se väärimbuali ja vet stää sillaillp peräsäs. Ja se ol sem bikku väe miälest nii erinomanen geksind, ett ne hurrasiva ja mäikkäsiväk, ko me jatko matkatan. Mek kuljin geskellk kattu ko siäll ol enemä ruuma ja vähä kamala klopina se kilpkonn pit, ko Iiro stää nuarast tranus. Ol juur niingo hän olis puufatti taik kauklot peräsäs laahann. Viime sekott poliis ittes siihem belihi ja Iiron däydys pistäs sen gilpkonnas povehe ja sai kova varotukse viäl, ett hän ol väen gokkouksen doimem bann. Oikke hävet sai niit pahuksi, stää Vilkku ja Iirot mnää meina.
Buuris Vilkk pan sitt aika suuren galaasin doime niill aineillk, ko hän siuttmennes ol ostanns siäld puadist. Yli pualyä ne hurrasiva ja veisasiva, mutt mnää pisti itten gorjihin ja nukusi jo aikka ennengo hep päätivä Vilkum batinetten grymppämise. Kovast niit uussi lakeernahkassi siins sitt kehutti ja Iiro vakutt, ett kyll niill nyp pareve onn on go niill endsillk, ko ne näin grymbätä. Mutt semne onn niill ol, ett ko Vilkk aamust heräs ja rupes kuahama lakeernahkassias, niin doine vaa löydetti mutt ei toist. No, ko hes stää siins sitt hakeva, ni Iiro löys kilpkonnas Vilkun gistun dakka ja ihmettel kovast, ett se siäll ol, vaikk hän sem besofattihi uima ol pann yässeks ja pistännp pesofatin gorjis all. Hän vetiki sitt pesofati näkyvihi ja siin uiskendel se Vilkun doine lakeernahkane eik mikkän gilpkonn. Nii ett semmost siit sitt tull, ko niit niin govast grymbätti, niit lakeernahkassi.
Kyll Iiro sai kuull Vilkuld ja muild yhde ja toisen giäräm buhen, go hän nii erhettyn ol ja stää paitt Vilkk sanos, ett hän saa maksa nes saappak, ko hän doise niist kelvottomaks ol liottann. Mutt ei Iiro semsist tiättos pistänn. Naureskel vaa, vaikk kyll niin dosi o, ett kyll hän nes saappa maksa olis joutann, sill ett ei Vilkk niill enä herrastellt taitannk, kon doinen giils, ni ett se olis paistann vaikk kaevold kotti ja eteläst pellom bäähä ja toises ei oll enä fasuuna einett enemppä ko Enkkeli Sjaanan gengäs.
Semse oikke ne ny oliva. Vilkk pan ne ai joukko rinnasin, gattel niit ja pudist päätäs ja kerra semsse mynstringi jälkke me oll sillo jo lähtennf Flensburist — hän men gabyssihim, bistä nek kokin gätte ja sano: "Tostas saa juhlsaappa ittelles, pid hyvänäs."
Kokk kiit ja ol ilone. Ei häm, boik park, tiätänn, mimsse juhlaha hän nes saappat tul tarvittema. Käve näättäk nii, ett ko me olim bääss niim bitkälttä et Huubori fyyr ol juur peilatt, ni rupes käymä niin gova tuul, ett meijän däydys vähenttäs seilej. Ja ko meill ny ol yks miäs vähemän, go se Fretu ol liässuhu lykänn, niin gokin däydys ai autta meit, ko enemä voima tarvitti. Ja miälelläs hän auttiki, hän ol hyvä merimiähe alk ja men miälelläs mastoho. Nii hän nykki ol sitt isso bramseili pärjämäs, kon gova tuulembuusk nytkäs seili hänen gäsistäs ja seil löi häne samas pois raagald ja pärtist. Kyll jung, ko häne viäresäs ol raagall, huamatt se ja koitt saad hänehen gii, mutt ei se onnistunn. Häm butos ja ko laev samas tek everhaalningi, ni hän men ens päi isso staagi ja putos siit däkkihi. Pyärtynnyn me hänen ganno skanssihi. Hänen dul vert suust ja nokast ja ko hän goitt puhelit taikk ko hän joudus yskimä, ni stää vert tul valla loiskimall. Kyll me ymmärsin, go me händ tutkesi, ett häneld mond kylkluut poikk ol ja ett häne sisikundas ol pahast loukkandunn. Ja ymmärs hän vähitelle ittekki, ett hänellk kualem edesäs ol. Pualpäevä aikans seoravanp päeväns se jälkken, gon gokk raagald pudonn ol, tlee Vilkk mnuun dyän bakill ja sano: "Kyll kokk ny vissim bia loppu ja hän hoke niin gamalast josta sukist. Em mnää ymmär, ong semne höyrimist vai mitä se o. Me olen gyll pannt toises sukakki häne jalkkahas, mutt ei se aut. Menest nys snääki händ kattoma, josas saisi häne leppymä." — "Saan gyll vaa", mnää sanosin, go oll nähn hänen dleevas siäld makasiinin dakka, sillon go lähdetti. Mnää meningi sitt skanssihi ja näin goht, ettei kokill oll montta hetki enä jälill eik oll ihmekän, go stää vert ai vaan dul häne sisikunnastas. — — — "Suka", kuiskas hän, go hän näk mnuu. Mnää nyäkäytim bäätän, meni häne gistus tyä ja rupesi hakema siäld niit sukki, ko mnää tiäsi, ett oliva ne oikkja. Viime mnää löysingi ne. Ne olivak käärös muist erinäs vaattette all yhdes kistu nurkas. Ja ko mnää ne vein gokill, ni mnää näi häne silmistäs, ett hän ol saannt toevos täytetty. Mnää vedi suka häne jalastas ja pani sijaha nek, ko mnää oll hakenn. Kokk ott sitt mnuun gätten gii ja sanos: "Kiitoksi — — — terveksi". Siins samas veri rupes tleema vallan guahute häne sisäldäs. Häne ruumis nytkäytt pari kertta, hän oijens ittes ja ol kuall.
Meill ol kova syydväst sinä päevän ja stää kest pari päevä se jälkkengi. Mutt sitt tuul tyynys, ja Itämeri makas kirkkank kom beil meijä ymbrillän. Taevas ol pilvitön ja syysauring paist oikke lämmjäst. Me vaatetin goki ruumi hänem barhaimppi vaatteihis, muttko jung rupes vetämän goki jalkkaha niit saappait, ko Vilkk ol andann hänell, ni Vilkk sanos: "Ei niit pannakkan, guuleks jung, häne jalkkas!" — "Nii, muttko hän, vainaja tykkäs niist niin govast", vastas jung. — "Vai nii, vai tykkäs hän niist, — odotast hiuka." Ja ko Vilkk se ol sanonn, ni hän avo kistus ja vet siäld esill juur uude lakeernahkasep pualsaappa, anno ne jungill ja sanos: "Pan nämäk koki jalkka ja annt tänn ne endse. Nek kelppavak kyll mnuull, ne o juur niingo mnuu siälun. Toinem bual on giildäv ja kaunis, mutt toine huan ja viheljäine. — Ne uudet turmeldumattomas sopivap paremin gokill juhlsaappaiks."