Ja sitt Iiro rupes kiärittleemä stää hamett, hak vyän gohdan gässihis, pudist stää, nii ett se jäll ol hame näkönengi, syynäs stää ja sano sitt: "Pahukse muatt, kos ole ripustimengi revellp poikk. Annast neula ja lankka, niim banna se ens kunttoho jäll, ennengon däsä mihinkkä muihin doimeihi ruveta. — Ong tämä ny enä kristelist, ett snää toilaili hantteerat tämmöst fiini vihtoriinhamett. Luuleks snää, ett tämssi vaimihmiste vaateparselleit saa reppi ja venutta niingo jotta vanhoj seilej. — Ei tiädäks. Järjell ja kärsvälisydell niit pidellä." —
— Älä siins saarnk, ko haip plakkar. Ja kraatroittema es snää täsä viäl rupp, sill ett meijä äite istu kirkosillall ja odotta nestuukkias. Me olen girkkoho menos ja jumalambalvlus alka tosa paikka.
Sillo Iiro pääst pitkä vihelykse niingo hänen dapas on, go hän vihdo viime saa jongu asja järkkehes, ja sitt hän sanos: "Vai nii." Se enemppä ei hän sillk kertta sanonnukka, muttko sylk kourihis, levitt se hame sänkkyhy, koperoit niit laskuj vähä aikka ja sanos: "No, Vilkk, tleest nyt tänn, ettäs nääk, kumne ijangaikkinen glaakkar snää ole!" Ja todestakki, aukk siin ol vyäträtten gohdall yhde laskum bohjas ja mnää ihmettli, etten mnää stää oll löytänn. Iiro nauro, kattel mnuu niingo jottan girkovaevast ja pist kätes sisälls siit aukost. Ai syvemälttä ja syvemälttä hänen gätes siihe men ja mitä syvemälttä hän dul, stää noloma näköseks hän gäve. Ja ko hänen gätes viimen dul liäppe ald näkyvi, ni hän sanos: "Tiädäks, ei tämä olekkam blakkar."
— Mnää nää se, sanosi mnää, ja mnuus rupes ny voorostan olema äijä oikken durkasest.
— Tiädäks snää, mikä aukk tämä o — puhel Iiro sitt. Tämä o hameaukk ja siit ei mennäp plakkrihi, siit pääse vaikk mailma äärihi.
— Pali mahdolist, mutt em mnää ols sill autett. — Ymmärtä se, ett mnuu harmitt semsep puhe. Mutt Iiro o ai nii. Kon ei joku tyä häneld luanist taikk hän därvle kaikk, mitä hänellk käsill o, nii ei hän yhtä hiukka häpp, muttko hän ruppe pitämäm bitki selityksi, millaills se tyä oikke olis pitännt tehtämä ja mitä kaikki semsell rustingillt tehdän, go hän o ottann laittakses. Mutt ko mnää sitt näin, guis se poik taas vähtäs se hamen gimbus, ni mnää unhotin giukkun ja unhoti muarin, go istus kirkosillall ja odott nestuukkias, unhotin girko ja papi ja lukkri ja sanosi enemäm bilam bäiten go suutuksisan: "Es ols snääkä muutko ijangaikkinen glaakkar, näämäs."
— Ol ny verka ja ann mnuu hakki rauhas, räyhäs Iiro. Ja ko hän siin ol jäll hetke aikka rehkinn, ni hän istatt toolill, pyhkes hikki kasvoildas ja sanos: "Tiädäks, mitä met tee? Snää saa ottat tämä hame ylles, ni mnuu om bareve hakki ja sillaills se plakkar vihdo viime löydet." Mitäst täst, mnää oti hame yllen ja sitt me molema hai oikke harttast, mnää ylhäld ja Iiro alhald. Muttkon ei siitäkkä sem baremppa tuli, nii Iiro meinas, ett olis vissi luanikkamppa, jos hän otais hame ylles ja mnää hakisi yksnäs.
— Tehdä nys seki, vastasi mnää siihe, — mutt puhaletast yks hiukk ens, täsä ruppe jo vähä niingo väsymä.
Ja siihe me jäti se hame laattjall, istutti ja ruvetti vetämä sauj.
— Ihmelinem barsell o, sanos Iiro viime ja osott piipuvarrellas stää hamett.