— Peräte ihmeline.
— Niin, gyll hän oikken glookku o, jatko Iiro, — ko mnuull o sendän gymmengund plakkri vaatteisan ja monell miähell o viäl ussemangi ja mnää takka, ett kuka hyvänäs löytä niihi. Ja tosa hames ei olk ko yks aino, luule mnää, eik stääkä löyd, vaikk kaks miäst hake, nii ett vähä henkki o. Ymmäräks snää, mitä järkki siin o, ett se yks plakkri vaevane niim biiloteta.
— Engä mnää händ ymmär. Se vaimihmse järk kulke vallan doissi polguj ko meijä.
— Niin gyll kulkeki, toissi polguj oikken gulke ja kaikk meneväp päi mäntty.
Ja ko me oll semssem bäätöksehen dull, ni me istusi jäll hissuksis ja piipp ryähäs kummangi suus.
Muttko mes siint taas oll hetke aikka huilann, ni Iiro kimmatta seisoma ja sano: "No, mutt ole mar mes sendä oikke aika tohroj."
— Kui nii sitt?
— No, eks snää ymmär? Käänetäst se hame väärimbuali, nii sitt hän oikke helkkar o, jos ei plakkri löydet.
Jaa-a, sano mnää vaa se, ett vaikk tua Iiro mnuu miälestän o vähä semnen dyhmändotkone miäs, ni o sem bääkopas välist jäije välädyksiäkki ja ny hän ol mnuungi miälestän oikke hyvän gonstin geksinn. Sillaill oikke. Me heiti jakkun yldän, Iiro kääns hame yhtäkki väärimbuali ja pist ylles, ja jos uskott taikk ei, niim blakkar ilmanus koht. Siins se killus nii selvän, ett se olis silmä ummes löytänn.
— Pid nyk kiis siit, sanos Iiro, ni mnää hae suu. Ja Iiro hak ja hak, mutt ei löytänn vaa. Hän ott sitt hame yldäskin, gääns sen daas oikkjam buali ja varott mnuu, etten mnää vaa hellitäis plakkrist. Eng mnää hellittännykkä; mnää pidin giis siit niingo sika leiväst Iiro jatko vaa hakemistas, muttkon ei siit tahtonn mittä valmist tuli, ni hän suutus ja tuhres se hame yhte läjähä ja silmäk kipinöittivä hänem bääsäs.