Mutt ei muar tiättos pistänn, mutko nauro vaa ja sanos, ett mitäst hän Vilku sitt teke. "En sunkka mnää händ hengis saap pysymä, jos se kerra nii näht o, ett hänen dähän dauttihin guallt täyty", pauhas muar.
— Keittäkkä ny jumala nimes edes rusinsoppa hänell, ettet ann hyvä miähe noi vaa ilma mittä vastust tekemät kuall.
Sillaill oikke mnää muarills saarnasi, mutt niingo sanott, muar ei olit tiätvännäs ja mikä sukkeleve ol, muar tul melkke ai ilosemaks ja ilosemaks stää myäden go Vilku miäl käve huanomaks.
Olikost sitt ihmekä, ett mnuull ol fundeeramist, ja nykki mnää, niingo sanott, ajattlin dätä asja kesken giiruan.
Mutt yhtäkki se mutk selkes mnuull, mnää hyppäsim bystö, napsauti sormeijan ja sanosi itteksellen: "No, mutt ole mar mnääki sendä aika tohro. Kon em mnää stää koht ymmärtänn! — Se hänes vikan o, se oikke se o, on händ." Ja nii iloseks mnää tlii jäll, ettän yks kaks pisti seilhanskan gätten, valikoitti ittellem barhama seilneula, pani langa silmähä ja vooron drallitteli, vooro viheldeli siin neulotesan.
Ko mnää siins sitt olim biäne aikka täsä toimesan oli, ni auke ovi ja Iiro tul sisäll ovest. Mutt ei hän dull niingo yks tuulispää, niingo hänen dapas ol oll ai enne, muttko oikke venuttamall niingo iiliskott joem bohjall hän haalas syndisen groppas yli kynnykse, istus toolill ovibiälehem, bist lakkis tooli all ja töllöttel siin hetke aikka, niingon darhpöll, ennengo hän hyvä päevä sanos.
— Päevä, päevä, vastasi mnää ja jatko viheldämistän ja trallittamistan.
— Snää oles sendä vähä jumalaton miäs, sanos Iiro viimen, go hän gapple aikka ol stää mnuu nuattian guulustell.
— Taeda mar ollakki ja o se sendä oikke ihme, ettän ole semseks jäänn, vaikkan ole goko piäne ikän elänn nii hurskaste miästem baris ko snää ja Tasala Vilkk.
— Rupp nys siinp pistlemä viäl.