— San muut, ny vast mnääki siit selvillp pääsi. Mato se on, go Vilkku vaeva, ja snää lähde ny liukkast apteekkihi ja osta matosatsi ja viäl tänäpä Vilkk panna se ottama.
— Ja vissi, mutt kuule, kyll om baras, ett anneta hänellk koht dubblaste semnen davaline sats.
— Niin gyll ongi. Ot kaksi satsi ja pyyds stää kaikkja lujimppa.
Tästäs saa raha.
Mnää anno Iiroll rahakukkron ja Iiro läks paikall apteekkihi. Mutt ei ollk kulunnk ko muutam silmäräpäys, niin dlee Tasala muar meill, sano hyvä päevä, niistä nokkas hameliäppehes ja kysy, kui mnää voi.
— Hyvi vaa, vastasi mnää ja kysysin dakasi, ett kui Vilkk ny jaksa.
— Hyvi hän jaksa, hyvi hän jaksa se verran go mnää tiädä. Hän ei ole nääks nyk koton, hhän läks sinnt Turum bualehe.
— Kuit Turum bualehe. — Terveyttäs hakema vai?
— No nii, sanota ny niingi. Se asi on gui häne otta, sanos muar ja nauro nii, etten mnää enä taitann hillit ittiän, go sanosi: "Jos tet tiädäisitt, muar, kui häijy mnuun deke sydämesän, go mnää ole huamann, ettet te ollt tiätvännäs, vaikk te näätt, ett Vilkk o saeras. Vai ettäk te ol huamannk, kui nörköksis hän istuskle, ei puh pali mittä, ei syä eik jua niingo enne ja käy luule mnää laihemaksikkim bäev päeväld?"
— No, no, Kalkke, älä nys sendän däsä mnuu klummima rupp, vastas muar, — luestis ny ensin dämä preiviki, se o Vilkuld, hän gäsk mnuun dullt tuama se snuullk koht, ko hän o lähtenn, — ett niin, däsä se ny o.
Muar oijens mnuullp preivi, mnää avo se ja lui: