"Hyvä veli.
Tämä meijä muar kohise vaa yhtpäät semmost, ett mnuum bidäis menn naiman, gosk mnuull on dalo ja asti ja muut olemist niim bali, ett olis oikke synd stää viäraill jättä, ko mnää joskus panen gursi stää hamina kohden, go on kaikkette meijä reissuttem bäämäär. Ja mnää olen dulls siihem bäätöksehe, ett o niis muari jutuisakki jottam berä. Ja ko mnää, sillongo mnää lastasi siällt Turun dakan, opesin dundema yhde flika, nii mnää lähde nyk kysymä, ett suastuk hän gaupoihi ja jos nii o, niim bapp saa splisat meijäm bogseertrossi yhte ja mnää ota häne slääppihin iangaikkisudest iangaikkisuttehe. Mutt älä puhelt täst asjast kenellekkä muillk ko Iiroll.
Vilkk."
Semnem breiv se ol. Mnää oll niingom buust pudonn, ja muar kattel mnuu suu vekkulmaises naurus ja kamalan dytyväise näkösen. Ja ko mes siins sitt istu ja vauhkottle, niin dlee Iiro takasi apteekimatkaldas ja sano: "Täsä ova ny lääkke. Kaks satsi mnää oti ja lujas sittengi."
— Soo, sanosi mnää, mutt hukka ne lääkke menivä. Ei Vilkku vaevakka mato.
— Jumal siunakko, mikä händ sitt vaeva?
— Hän o rakkauden gohinois.
— Kui misä?
— Rakkaudes hän o, niingo Imblan giss kuarttes.
— Vai semmost kuulu. — Ei siins sitt matokuurist appu ol. — Mutt kuule, snää valettle vissi.