— Hyvi maister arvasiki, mitä mnuum bit sanoma, jatko äij. Engä mnää sillo luull, ett siit nii erinomane lindkoer pit tleema. Tiädättäk, ko hän aikas ol haukkunn linttu eik saanns stää lähtemäm buust tiähes, ni hän graape puun gylkki ja koit hypät ylös oksill ja jos ei sekä auttann, ni hän rupes pureskleeman buun gylkki, nii ett karpumbalase lensivä vaa ja ai joukko hän gatos stää linttu ja haukus, niingo hän olis meinann, ett laitaks ittes tiähes siäld taikk mnää kaadan goko puu ja kat ettes, kuis snuu sillon gäy. — Semne oikke se Kransu ol. Erinomane lindkoer se ol.
— Mutt kuulkkast ny. Ei lindkoer sillaills saa menetell. —
Olettakkost tek koska linnuj ambunn?
— En, en ikipäivi. Kyll mnuullp paremppakin dyät o. Ne ova herrattem belej ja toimituksi semse. — Ei mar, hyväst ny ja kiitoksi pali.
Ja nii äij sitt läks. Mutt maister ol ilone ja häne frouas viäl iloseve, ko hän sai kuullk kui vähäll maister ol pääss koko jutust. Eik se heijä ilos siihe loppunn. Heill o mond kertta jälkkembäingi oll hauskutt Kransust. Ko se ol nii erinomane lindkoer.
Kolm valtta riidas
Me oli, mnää ja Mustaoja Frankke ja Telkklän Danu yhtens sunnunda-ehtopäevän joutunnk kuki asjoillas toinen doisen seoraha Luvjan girkoll. Me makasin, go me oll saann asjan glaariks, kedolls siink kirkkmaa aeda viäres, praakkali yht ja toist ja käryttlin dupakki. — No, ko siins sitt kappal aik ol jaaritellt ja pantt mailmam bitime laillssen gunttoho, ni sano Frankke: "Ny ovak, kuulem, kaikk mailman geisri ja kuninkka ja korkkema herra joutunnt toinen doises kraisuist kii ja tappleva nyskivä, nii ett tomu tuaksu. Ja mnää olen guull, ett piänemb väkiki ruppe pia ottama isomist esimerkki ja aika kans tapplema. Nii ett siin mar sitt vast krahin gäymä ruppe."
— Ruppe händ — sanosi mnää — sota siit tlee ja kamaleve kon goska enne.
— Sota siit tlee! Ett tek kans pali tämä mailma menoist tiäd — tartus Tanu meijäm buhesse — ei siit sotta tulk, ko se o jo. Mnää käve juur papplas ja kirkkherr puhel mnuull, ett jo oikke nes siäll lännembualell — en muist se maa nimi — toinen doissias ammuskleeva. Ja kirkkherr sanos — niingo se ongi — ett kyll hän sendä oikke ihmelist o, ett, vaikk mek kirjota 1914 ja ole niin daitamattoma sivistynnyj ja oppenuj olevannas, ni yks kaks mek keskell jumala suama viljan gorju aikka ruppen dappaman doinen doissiam bahemin go mikkäkkim bedo.
— Jaa-a, se olikin dosi puhe — sanos Frankke — Vai jo mar siällp paukutella. Mahta siin oll vähti ja meteli, ko nii mond valtta yhten dörmävä.
— Myrkkyne guhin siink käy — uskokkam bois poja - pist puhe jatkoks Riihilä faar, ko meijä huamamatan ol seisattanns siihe liki meit ja kuuli meijäm buhen. — Se o viss se, ett siint toisengin gynnek kärvendyvä. Mnää tiädä sen, go olen gans kerra oll lengeis, kon golm valtta riidas ol. Ja ny niit valloj on, guulem, ussevekin gon golm.