Met tiäsin gaikk, ett Riihilä faar ai ol semnen glookuttem buhelja ja tiäsi sengi, ettei äij oll olls sodas. Mutt pilam bäite Frankke sanos: "Vai nii, vai olett tekki faar sodas oll. Ja oikke semses suures sodas. Mikkäst kolm valtta sillo riitliväs sitt?"
— No nii, ei se ny juur mikkä sota oikkjastas oli, mutt turkasen giukkusest siins sendä rehgitti. — Ja nek kolm valtta — nii, ne olivak köyhys, esivald ja jumal.
— Voimakka valla oliva, sanosi mnää.
— Voimakka, voimakka oikke, pali voimalisemak ko nämäk, ko siällk kanuunoines äkseerava ja yks ol semne joukos, ettei händ vasta autakkam bulittamine.
— Nii händ, mutt kuulkkast faar jutelkkast meills se tapaus.
— Saa kyll, jos niin dahdott. Mutt ongost teillp pojat tupakki, ettän saa ens piippun däytte!
Faari kohde oijennettin goht kolmt tupakkukkro ja ko hän ol yhdest pistännp piippuhus ja saann valu siihe, ni hän löi ittes vatalles siihe meijä viäre ja algo.
— Niingon diädätt, ni mnää pidi yhte aikka tota piänd talo tuall metä reunas ja siinäköst sai täyden dehd, ko siit leipäs ott. Rasitust ol pali: syyting ol, rahatte intträss ol, papi- ja kruunuvero oliva, hollis täydys käyd ja päällsem bäätteks o se talo siunatt semsell maandiängapplell, ett se niskas sai vähdät suvet talve. Se on dua tanhva mutk tuall aukkjall ja niingon diädätt, ni suvells siihen dlee kaikk sadevesi, nii ett sand mene helkkrihim bohja myäde, syksyll ja kevälls se om bohjaton, vaikk siihe gaike mailma sanna ajais ja talvells se o huanomalls säällk koht lund täynn. Se o ai vaa ottamisem bäälls, se pahus. — No nii, yks talv jälls — siit o ny jo viidettkymmend aastaikka aikka — ni meill oliva niin gamalat tuiskus, siink kynttläm-bäevä nurkis, ett mnää rupesi olema valla hukas sen diängapplen gans. Juur ko mnää sai se auk, ni jumal hakkas se lund täytte ja tuskim byry kerkes harvenduma, ni jo ol falesmann mnuu niskasan huutamas, ett avast tiäosas auk, rakkar. Ja stää kest viikkaussi. Napisema mnää jo meinasi ruvet, ko jumal ja esivald mnuu köyhä miäst siin niin guransasiva. Ei mnuu jumalan deos sendä nii sydämellen gäynnk ko se falesmanni ainane nälkkimine ja pränkkämine. Meijä välillän ol, näättäk, semmost vanha riitta ja hän näytt mnuull ny, ett mnää oll oikken giusan gapple saann hänest Hän diäs, ett ny ol paras kupiikiajo aik ja ett mnuull olis olis siint toimes hyvä tjäänesti. Sendähde hän ai vahtasiki, ett olik mnuun diäosan auk ja joka tuisku jälkke hän ol valmis mnuu ahdistama.
Yks päev sitt tuli jälls semnem byry, ett mnää vast siinp pualpäevä jälkkem bääsin diängapplen gimppuhu. Aamuste ol taevas olit tähdes ja selkki, nii ett mnää oll lähettännt trengpojan gubiikkihi ja oll jäänn itt kottik, ko mnuull ol siäll yht ja toist toimitust. Mutt edellpualpäevä rupesikin gummingim byryttämä ja ehtopuall mnuull ol jo taas, niingo sanott, täys tyä sen diängapplen gans. Hiki juaks valla oikkjanas mnuun dukastan, ko mnää siin lappemell loi lund. Ja ko mnää sillaills siin hääräskle, ni mnää kuule falesmanni jumburi äänem Berängylän gulmald päi. Mnää ymmärsi, ett se tul virkmatkoildas Irjantteld ja koden mnää hänest tykänn, ni mnää käänsi selkän sinnppäi eng olit tiätvännäs mittä, ennengo falesman räyhäs mnuun dakanan: "Pruukata sannop päevä kans."
— Nii händ ja viäl hyväkim bäevä — falesmanill niingon gaikill lähimäisill ylipäätäs. Nii ett hyvä päevä kans vaa.