Posti-Johannes muistutti Münchhausenin mäyräkoiraa, joka oli alkuaan vinttikoira. Jaloista ei ollut enää paljoa jäljellä, eikä luita liha painanut. Hänen pienet, punareunaiset silmänsä säikähtyivät näkymättömiin, kun hän kuuli, mistä oli puhe. Kolmesataa kruunua Anen hautaamiseen! Sehän nyt oli aivan kuin millekin leskikuningattarelle. —
Ane olisi kruununkin ansainnut! lausui Bisserup mahtavasti.
Julius kääntyi toisaalle ja pisti käden suuhunsa.
Posti-Johannes vääntelihe ja kiersi hivuttuneita jalkojaan kuin korkkiruuvia soraan; mutta myöntyä hänen täytyi. Bisserupin kaunopuheisuus oli — todellistako vai teeskenneltyä — ainakin sellaista, joka valtasi tämän pikku miehen. Posti-Johannes ei itse saanut kokoon kahtakaan lausetta. Vieras kohosi hänen silmissään todelliseksi Demostheneeksi. Ja tulihan tuon suuren rahasumman loisto oman suvun osaksi.
Ane tuli komeissa vaunuissa ajaen Vangaan kylään eräänä sateisena syysiltana. Se oli ensimäinen askel.
Hänet pantiin säilöön erääseen tyhjään huvilaan, joka oli ihan likellä veljien mökkiä. Koko yöksi Bisserup sulkeutui sinne kirstun kera. Sieltä näkyi valoa, hänen kuultiin koputtelevan ja nähtiin kapuilevan seiniä pitkin tikapuilla. Aamulla oli autio puutarhasali muutettu kuusenhavujen, lippujen ja surumielisten georgiinien avulla juhlalliseksi kappeliksi. Kirstu oli avoinna keskellä lattiaa, ja kirstussa lepäsi Ane, keltaisena kuin norsunluu, ruumispuvussa, joka vivahti sinivalkoiselta ja jonka röyhelletyt poimut ja kielekkeet muistuttivat kiiltopaperia.
Kädet oli pantu ristiin rinnalle, joka vieläkin oli säilyttänyt pyöreytensä. Hänen rippikouluvirsikirjansa oli saanut sijansa leuan alla. Elottomien sormien lomiin oli pistetty ikivihreä myrtinoksa.
Aamupäivällä tuli vaunuissa kuusi soittajaa. Matkalla oli heittänyt muutamia sadekuuroja, ja vähän väliä satoi vieläkin. Vangaan rajalla herrat musikantit kiskoivat mustat, pumpuliset peitteet torviensa päältä; pikkuhuilu vedettiin esille povitaskusta, ja pasuunan kappaleet kerättiin kokoon vaunun pohjalta. Punanenäinen, sinisenviluinen johtaja etuistuimella nyökkäsi, ja kylmästä värisevä surumarssi houkutteli koko vanhan ja nuoren Vangaan huoneista ulos ja pian sitten surutaloon.
Kirstun ympärillä seisoi nyt koko suku, koko Vangaa. Siellä tuoksui puksipuulta, oluelta, märiltä vaatteilta. Oli syöty ja juotu, Ja nyt seistiin tässä hiukan oudolla, puoleksi hupaisella, puoleksi alakuloisella mielellä, pääsemättä oikein selville, mitä tästä seuraisi. Herra Bisserupilla oli toistaiseksi koko homma hallussaan. Hän oli näin tahtonut, ja olihan kestitys hänen. Oltiin hänen mielikseen.
Suvun tädit, serkut, naapurivaimot ja naapuri tytöt olivat jo neljännestunnin ajan itkeskelleet vienosti ja hiljaa, väliin puhjeten hiukan vahvempaankin valitukseen. Julius ja Jaakko vaihtoivat kärsimättömiä silmäyksiä; jälkimäinen alkoi sangen äreästi: