Kyykistyin päästäkseni ovesta ja olin jo puolitiessä temmata sen hartioillani keskelle huonetta.
Hyvää iltaa; iloista joulua! toivotin minä.
Hyvää iltaa; iloista joulua! kuului vastaus.
Kaikki kolme perhettä istui huoneessa — talon suurimmassa —, ja se oli niin pieni etten uskalla kertoakaan, kuinka pieni se oli. Sisällä oli kuusi aikaihmistä ja kolme lasta, sitäpaitsi öljylamppu, kaksi kehtoa, kirsturahi patja päällä, pöytä, pesukaappi, kolme tuolia, Puita laatikossa, lastenriepuja ja kalastusvaatteita nuoralla — ja sitten minä itse. Ei unohdinpa kaakeliuunin ja seinäkaapin.
Transpiratsioonissa oli lämmin.
Ulkona tuiskusi; ei kuulunut merenkään kohinaa. Lumi piiskasi pieniä akkunaruutuja kuin köysiluuta kailettia [kailetti, engl. skylight = taivaan valo: kattoikkuna, aluksessa kansi-ikkuna]. Vähä väliä tuiskahti lunta ovenraostakin. Kukaan ei siitä välittänyt, enkä siis minäkään ollut sitä huomaavinani. Istahdin. Ja nyt heidät esitän.
Ensiksikin siellä istui Nuutti — tämän huoneen isäntä; pieni, lyhytvartaloinen, hartiakas; tiheä leukaparta, suuri villahuivi kaulassa. Hän puristi toisen silmänsä kiinni vilkuttaen ja katseli uutta puupiippuaan; sitten hän nyökkäsi. "Henki kulkee kyllä hyvin, mutta näin alussa polttaa hiukan kieltä. Onpa se mainiota tupakkaa!"
Se oli hänen kiitoksensa; ja se kuvastui koko naamassa ja valaisi siunauksellaan kaikkia olutpulloja, jotka oli pantu pöydälle odottamaan minun tuloani.
Janne, hänen veljensä, istui siellä myöskin; nuorempi, jäntevämpi, parta pehmeä ja hieno, kasvoilla äreä, surunvoittoinen ilme. Hänen vaimonsa oli haudattu kesällä, mukanaan kuolleena syntynyt pikku kalastaja. Janne imi piippuaan välittämättä, polttiko se kieltä vai ei. Hän nyökkäsi pikkusen.
Se oli hänen kiitoksensa ja kylläkin hyvä.