Johannes serkku istui siellä myös taikka oikeammin hyppäsi pystyyn ja löi kun loikin päänsä kattohirteen. Hän oli parraton, solakka, harteva, murtunut urho, rappiolle kulunut huimapää merimies ja tappelupukari; hänen voimiaan olivat pitkät matkat ja kanelinväriset tytöt Malakan salmessa jäytäneet enemmän kuin oli suotuisaa kalastajalle, jonka täytyy veneessä työskennellen elättää itseään ja perhettään. Määrättömän hyväntahtoinen ja määrättömän kevytmielinen, sairaloisuutensa vuoksi veltto, toisinaan vimmatusti työn kimpussa, joka taas oli palkittava juomatavaroilla, turhamainen, vaatimaton, monijuttuinen irvihammas — lapsen ja hirtehisen välimuoto. Hän kiitti minua sanatulvalla, pyyhkäisi kaikki maahan, jotta pääsisin istumaan tuolille, pudotti piippunsa, huomautti, ettei häneltä koskaan mitään putoa, keräsi piipun mujut lattialta kovilla hyppysillään ja pisti mujut, hietaa, sahajauhoja ja pieniä villalangan pätkiä sekaisin piipunpesään, samalla imien, sylkien ja vannoen, ettei semmoista ainetta ollutkaan, mitä ei mies voisi polttaa — paitsi linnunlantaa. Sillä sitä hän oli kerran merellä koetellut; mutta sittenpä olikin pitänyt koko päivä istua ulkona keulassa.
"Soh, soh, murjaani; ole nyt kerrankin ihmisiksi!" kuului sointuva, syvä, hymyilevä ääni kirsturahin puolelta.
Se oli Tilda, Johanneksen vaimo. Hän oli ottanut Johanneksen, kuten hän itse sanoi, sen vuoksi että jonkun piti hänetkin ottaa, jottei mokoma joutuisi pitäjän niskoille! Vaan eipä ainoana syynä sentään ollut niin käytännöllinen seikka. Urho oli vielä noin kuusi seitsemän vuotta takaperin ollut kaunis "raunio"; varsinkin hän oli osannut mainiosti tanssia. Ja Tilda rakasti tanssia sen itsensä vuoksi. Hän rakasti myös intohimoisesti omaa hirtehistään — vaikkei sitä ilmaissut herkkätunteisten tavalla. Kun ukon voimat kohta häiden jälkeen kovasti heikkenivät, lähti Tilda, vaikka olikin silloin siunatussa tilassa, veneellä yksin merelle, souti monta penikulmaa siimoja kokemassa, tuli kotiin, nukkui pari tuntia, heitti kalakopan olalleen ja vaelsi sitä kanniskellen pitkin pitäjää. Hän sai poikansa, kulki taas merellä ja kävi kaloja kaupalla, haukkui Johannesta, kun tämä oli tehnyt jonkin oikein tyhmän kepposen, ja antoi hänelle taas yhtä pian anteeksi.
Tällä naisella oli lapsen kasvot, pitkä, solakka, leveäharteinen ruumis; kaula ja rinta kuin muinaisajan kuvapatsaalla, miehen lanteet, miehen kädet, hienon naisen jalat, nilkat ja joustavat, lyhyet askelet. Hänellä oli yhden miehen voimat ja kolmen tahto; hänessä oli rahvaannaisen tyhjentymätön aarre rakkautta — vaikkei hän kaiketi koskaan ollut tätä käsitettä ajatellut taikka sitä nimeltä maininnut.
Kuitenkin on epäilemätöntä, että etevimmät naiset tavataan rahvaan taikka historian kuningatarten joukossa. Parhaimmat miehet ovat kenties etsittävät sivistyneestä, itsetietoisesta, voimakkaasta keskiluokasta.
Johduin itsekseni tekemään tällaisen huomion. En näet voinut tällä hetkellä kuulla sanaakaan siitä, mitä huoneessa puhuttiin.
Tilda oli äskettäin lahjottanut hirtehiselleen uuden pantin — kalastajapantin — rakkaudestaan. Se oli pieni, siro tyttönen, joka upotti pikkuruiset, ruusunpunaiset kyntensä valkeaan antiikkiseen rintaan ja imi äidillisestä lähteestä.
Täällä ei kursailtu. "Kyllä kai hän sellaista on kotonaankin nähnyt", sanoi Tilda minuun vilkaisten, ja sillä liinalla, joka ensin oli rintaa peittänyt, ruvettiin pian kuivaamaan pikku imusuulta liiat pois, kun lähteestä ylen runsaasti pulppusi. Aina kun näin sattui ja kun liinaa ei kyllin sukkelaan käytetty, päästi pieni suu hyvin äänekkään huudon. Sitten viihdyteltiin ja sitten kaksi vahvaa sormea likisti valkoista, pulleata pallonpuoliskoa ja jälleen valahti lähteestä liikaa — ja taas kirkaistiin.
Kirsturahin puolella ei vähääkään kursailtu. Sinne oli oikeastaan järjestetty kehtokarsina, mutta kehdot olivatkin nyt tyhjinä äitien edessä laattialla.
Tildan vieressä istui Liina, Nuutin vaimo, perin pikkunen ja perin hintelä; rehellisillä harmailla, valppailla silmillään hän alati katseli miestään ja sitten taas sylissään makaavaa pikku kalastajaa, lyhytruumiista ahmijaa ja kirkujaa, joka kovaksi onnekseen lepäsi surkastuneella, laihalla povella, eikä tätäkään oltu liinalla peitetty.