Pikku kalastaja huusi melkein myötäänsä. Täällä oli liian vähän — tuolla liian paljon.
Kolmantena kehtokarsinan puolella oli vanha Johannes, Tildan appiukko. Hän piteli pojanpoikaansa, kuusivuotiasta veitikkaa sylissään. Poika oli kovin väsynyt, torkahti hiukan, itki vähän väliä sätkien, kiemurrellen. Vanhus viihdytteli, painoi häntä karkeata, paikattua liiviään vasten, lellitteli ja jutteli; eikä yksikään äiti olisi voinut olla kärsivällisempi kuin tämä valkohapsinen kunnon mies, joka oli — kuten Vangaassa väitettiin — tehnyt kaikki seitsemän kuolemansyntiä, mutta sen sijaan rakasti tätä pikku poikaa, niinkuin vanhassa testamentissa, Edda-runoissa ja siellä täällä elämän kummallisimmissa oloissa.
Vanha Johannes piti poikaa alati luonaan; yöllä sängyssään väliseinän takana ja päivällä työnsä ohella — kun näet sattui tekemään työtä. Ukon kerrottiin näkevän nälkää säästääkseen killingin toisensa perään pikku epäjumalalleen. Mutta jos hän nyt tosiaan näki nälkää — enkä minä mene sitä epäilemään — piti hän sen sijaan puoliaan seinäkaapin ääressä. Nytkin hän vähän väliä nousi, poika käsivarrellaan, astui kaapin luo, mutisi hieman, hypisteli siellä jotakin, kulautti hiukkasen ja meni taas paikalleen hyssytellen omaa rintalastaan. Ja hän hyräili kaikkien hommiensa ohella, melkein kuin olisi vielä lapsi, erästä laulunpätkää taikka jotakin alkuaan virrestä sepustettua katkelmaa:
Voi auta, Jesus armiain ja Latsarus, mun sieluain. Sa ruumis, henki vahvaks' tee, niin että piru pakenee.
Se elkeinensä karkota, vaan mulle suojas lahjota. Sa astuit lasna maailmaan; nyt Latsarus on taivaassaan.
Tästä tuli merkillinen jouluilta. Ei kukaan ollut milläänkään, vaikkei voinut lainkaan kuulla, mitä sanottiin. Lopulta en minäkään siitä välittänyt. Keskustelu sujui hyvässä rauhassa. Piiput ja tupakka — ja varsinkin olut — auttoivat! Tilda nousi ja lakkaamatta jutellen olkansa ylitse, pienokainen rinnoillaan, keitti kahvia uunin ääressä. Me miehet tyhjensimme pullot, mitä pöydällä oli; ei kuitenkaan vanhus, joka kehui, ettei koskaan pane suuhunsa sitä "myrkkyä", baijerilaista olutta; ja välistä kuului puheen seasta joku hänen virren värssynsä, jota hän lauloi pikku lemmitylleen; ja Nuutti otti tyynesti piipun suustaan ja huomautti hyvin vakavana ja lainkaan yrittämättä tekaista kömpelöä sukkeluutta, että nyt sentään "oikeastaan on pyhä ilta ja siksi vanhus saakoon kernaasti laulaa!"
"Ja nyt saatte minulta joululahjan", jatkoi hän. "Ja se olkoon kiitokseksi siitä, mitä olette meille tuonut. Sillä tehän mielellänne kuuntelette juttuja!" Sitten hän alkoi kertoa pitkää juttua, kuinka hän eräänä joulukuun yönä purjehti uudessa avonaisessa purressaan kotiin Sejeröstä ja ajelehti myrskyn mukana kauvas Kattegatiin. Juttu yhä venyi, se uhkasi venyä yhtä pitkäksi kuin joulukuun yö oli ollut. Silloin Johannes tarttui asiaan. Hän oli sill'aikaa salavihkaa ollut ahkerasti pullojen kimpussa. Kun toinen yhä vielä jatkoi, löi hän nyrkkiään pöytään:
"Nyt saatte minun joululahjani! Älkää suotta kuunnelko Nuutin juttuja, sillä siitä ei tule hullua harmaammaksi!" Ja sitten Johannes alkoi kertoa jotakin Malakan salmelta; ja hän heilutteli päätään ja väänteli vatsaansa ja näytti, miten kanelin väriset olivat tanssineet ja mitä muuta vielä oli tapahtunut, jota ei voi mainita ja tuskin kehtasi kuullakaan. Naiset istuivat kirsturahilla ja joivat kahvia. Liinan pikku kalastaja huusi herkeämättä; Liina katseli häntä surumielin; Tilda nauroi, vaan ei miehensä jutuille; ne hän tunsi liiankin hyvin; hän nauroi pikku tytölleen, joka myöskin nauroi ja sai kiinni kupista, kaatoi muutaman pisaran päälleen ja kirkui kauheasti.
Minustakin alkoi Transpiratsioonissa tuntua jotakuinkin lämpöiseltä. Mutta Janne, joka oli minua tarkannut ja monta kertaa varottaen koettanut vaientaa Johannesta, tämä kun hoilasi malaijilaista laulua, — nousi äkkiä ja sanoi:
Kyllä täällä annetaan joululahjoja ylt'ympäri. Nyt tulee minun vuoroni! Johannes, nähkääs, ei saa juoda itseään sikahumalaan ja keppuloida marakattina tänä iltana! —