Ei ollut lunta satanut — mutta rekiin meidät sijotettiin, kullakin vetäjänä vuoristolainen voimamies… alas vihreitä sametinpehmeitä törmiä ja rinteitä, jyrkempiä ja laakeampia, äkkinäisin kääntein — monesti hihkaistiin — monesti kimmahdettiin… välistä ihan varmoina, että paiskaudutaan hornan kitaan… mutta voimamies hymyili, huohotti, kuivaili hikeä ja vakuutti meille, että se oli ihan "vaaratonta"!
No niin, vaaratonta. Samaa vakuuttaa Baedekerkin — vaikkei ole merkinnyt tähteä tämän rekiretken kohdalle. Mutta minua hävetti, että toisen ihmisen piti tuolla tapaa olla toisen rekihevosena.
Päästiin alas — huimaavaa vauhtia — pyhältä vuorelta. Ilmanveto vilvotti — päihtymys oli mennyt — yö unhotettu — kaikki oli loitolla kuin seikkailu, kuin uni. Ylös mennessä olimme tarvinneet kuusi, seitsemän tuntia — alas tultiin kahdessakymmenessä minuutissa.
Hemmetin vauhtia! Sepä oli ihana retki! Eläköön Maria Luschari!…
Ja me heilautimme vaahtoavaa olutruukkua Unter-Tarvisissa kelpo isäntäväkemme, herra ja rouva Moritschin luona… ja minä ajattelin kaunista, ylpeää synnintekijää. Lieneekö hän tullut ajoissa takaisin — vai eikö hän enää koskaan palaa?
SE LUOTI OSUI.
Tarina.
"Tarvis on muuan vähäinen vuoristokaupunki Itävallan Alpeilla, lähellä nykyistä Italian rajaa ja sen harjanteen kyljessä, joka jakaa virtojen vedet Adrianmereen ja Mustaanmereen päin."
Tuohon tapaan saa lukea jostakin matkakirjasta. Minä luen omalla tavallani lisäksi tarinan.
Kiipeillessä pitkin täkäläisiä vuoria — ja siihen tekee mieli yhtä mittaa, kun laakso on kaita ja vuoristo tarjoo metsästystä metsämiehelle ja ihastuttavia näköaloja matkailijalle — voi joutua juuri sille kohtaa, missä saattaa niin sanoakseni osottaa sormellaan maaperää ja sanoa itselleen: Tämä pikku lähde antaa lisänsä siniseen Adrianmereen, ja tuo pikku lähde antaa lisänsä tummanvihreään Mustaanmereen. Ja sill'aikaa kun molemmat pienet purot, alussa hyvin vaatimattomina, lorisevat kumpikin uraansa, lähtevät ajatukset niiden mukana liikkeelle ja kantavat yli laajain maa-alojen ja useiden miespolvien historian. Samoin käy, vaikkei löydäkään lähteitä, kun vain liikkuu väestön joukossa tarkaten raja-asukkaiden piirteitä ja puhetta. Etelä-saksalainen, italialainen ja sloveenilainen veri kuvastuu eri tavoin katseissa, kasvojen ilmeissä, kielessä; taikka se on aikojen vieriessä yhtynyt toiseen ja luonut henkilöitä, miehiä ja naisia, joissa nämä eri ominaisuudet ovat yhdessä periytyneet. Nämä ihmiset ovat useimmiten vilkkaita, puheliaita luonteita, joissa on ainaisen suruttomuuden leima. Historian tapaukset ovat niin paljon kolhineet heidän esi-isiänsä, että he itse näyttävät heittäytyneen lepoon sen filosofian nojalla, jonka mukaan kullakin päivällä on omat murheensa ja keisari pitäköön Wienissä lopusta huolta: Ollaanhan me kaikki hyviä katolilaisia; kuuntelemme tuolla Tarvisissa kirkkoherran messua; jonkun kerran nitistämme vuoristossa pienen vuorivuohen; sitten sepitämme siitä laulun ja laulamme sitä ravintolassa; ja karkeamman työn jätämme naisten haltuun. Jos tänne sattuu tulemaan joku muukalainen ja palkkaamaan meidät oppaakseen ja tamineittensa kantajaksi, niin saamme päiväpalkan ja hänen pullostaan hyvän kulauksen. Siitä hyvästä hän saa meiltä jonkun pikku jutun, kun päivän rämpimisestä väsyneinä ja kuumissamme olemme pysähtyneet lähteelle — saman tekevä, minne siitä vesi virtaa!