Näin pulppusi tämäkin kertomus, eräällä vuorentörmällä, missä oppaan ja matkailijan ympärillä oli lumipeitteisiä alppihuippuja majesteetillisessa kehässä. Siintävien huippujen takaa, joiden rotkoissa ja harjuja pitkin on liituvalkeata lunta, leijaili Italiasta päin kellertäviä kevätpilviä. Niissä oli lämpöä, melkein liiaksikin, ja aurinko paahtoi niiden lävitse. Muuten oli ilma täällä ylhäällä viileä ja seutu itse kylmän ja ankaran kaunista, autiota ja villiä: — Predilin kaita kalliosola. Katsoimme kukkulalta toiselle puolelle Raiblin järveen, syvän syvälle, pieneen, tummansiniseen piiriin, joka vetää silmäyksen puoleensa omalla katseellaan — Vetehisen kostealla silmällä. Toisella puolellamme oli kalliosola ja tie, joka luikertelee ja kapuilee pitkin vuoren kylkeä ja syöksee ripeästi tasangolle Triestiä kohti — ei vähääkään näe, minne tie häipyy: sen luulisi vievän manalaan. Ja hajasäärin tien poikki seisoo Predilin pikkunen vuorilinnotus, — jo itsessäänkin vähäinen, mutta maisemassa sitä vielä lisäksi puristaa ja painaa Mannhart-vuoren jättiläisröykkiö, jonka huippua pilvet alati kiertelevät kuin suuret linnut tuomiokirkon kupua.
Vasten linnanmuuria, ahtaassa solassa, uhkaavien ampumakolojen ympäröimänä nojaa muuan muistopatsas: kivisen pyramiidin kylki, jonka jalustalla kuolemaisillaan makaa nuolen lävistämä pronssinen jalopeura. Sen mahtipontisessa otsakirjotuksessa on ensin luettavana keisari Ferdinandin nimi, ja edemmä katsellessa saadaan tietää, että tämä valtias on pystyttänyt patsaan muistoksi pienen linnotuksen puolustajista, jotka urhean päällikkönsä johtamina täällä saivat sankarikuoleman vuonna 1809 torjuessaan ranskalaisten ryntäystä.
Tämä kalliosola onkin tavallansa Thermopyle. Ja kertomuksemme päättyy tänne — samoin kuin se saa alkunsa alhaalla Tarvisissa, täältä runsaasti puolentoista penikulman päässä.
Tarvisissa eleskeli näet viime ja sen edellisen vuosisadan rajavaiheilla muuan mies nimeltä Seppel, jota sanottiin iloiseksi Seppeliksi. Ammatiltaan hän oli räätäli, taipumukseltaan vuorivuohten metsästäjä. Hänellä oli majansa solatien varrella kylän ulkopuolella, ja vuorenrinteen törmältä, missä hän asui ja minne hänen kylttinsä ei montakaan teettäjää houkuttanut, hän saattoi yhä tähystää alas kylään päin — milloin siellä pidettiin jotakin huvia — ja sisäänpäin läpi vuorilaakson, joka vie Raibliin ja Prediliin; tänne tuskin lienee silloin ollut kuljettavaa tietä mutta Schlitza-joki hyppeli sieltä pitkin laakson pohjaa, ja vuorivuohia tuli pitkin vuorenkupeita hyppien poluttomilta kukkuloilta. Niinpä sai saumarauta jähtyä uunilla, mutta rihlapyssy lämpeni useinkin hänen käsissään, kun hän päivittäin tai kuutamoisina öinä samoili suuressa metsässä ja kepeänä kuin vuorivuohi nousi niille huipuille, missä nyt Itävallan Alppiklubi on turvamajojen ja turvaportaiden avulla koettanut vaarallisimmilla kohdilla suojella kaikkien kelpo matkailijain henkeä ja jäseniä.
Näiltä retkiltä palattuaan hän osasi hyvinkin varoa kehumasta metsästysonneaan; sillä kreivillisen isännän pyssymiehet vaanivat puolestaan tarkasti pienintäkin räätäliä; ja silloiset metsästyslait olivat ankaria. Siinä oli hengen kauppa, kun harjotti salametsästystä.
Mutta ravintolaan hänen sittenkin piti päästä; se oli hänelle käynyt tarpeeksi, kuten se oli ja vieläkin aina on kaikkien aito tarvisilaisten tarpeena. Ja kun hän siellä oli salaperäisesti vastaillut niihin salavihkaisiin kysymyksiin, joita vakinaiset vieraat hänelle tekivät hänen retkensä suunnasta ja tarkotuksesta, ja kun hän oli saanut hyvän kulauksen viiniä ruskean, kuluneen nuttunsa sisäpuolelle, ja kun hän tunsi kaipaavansa kertomuksia urotöistä ja muistettavista tapahtumista, jollainen kaipuu ravintoloissa useinkin herää — niin täytyi ottaa esille Lombardian sota. Kelpo itävaltalaisena hän oli ollut mukana sekä Baulieun että Wurmserin komennossa sotimassa "sitä saatanan" Napoleon Bonapartea — kenraalia ja ensimäistä konsulia vastaan. Ja hänet oli lähetetty kotiin Marengosta juuri se painetinpistos vasemmassa hartiassa, joka oli iloisen räätälin vapauttanut sotaretken seuraavista rasituksista ja jonka vuoksi hän nyt esiintyi pikku sankarina Filafer papan ravintolassa "Glück auf!" Että kolmivuotinen sodassa olo vielä lisäksi oli kehittänyt hänen synnynnäistä taipumustaan retkeilyyn ja vuorivuohten ajoon, siihen viitattakoon tässä vain sivumennen, samalla kun täydellisyyden vuoksi on lisättävä, että painetinpistos ja jäykistynyt vasen olka lienevät olleet syynä, miksi hän ei jaksanut kauaa yhteen mittaan istua räätälinpöydällä — kun taas toiselta puolen ei ole mainittu, että osittainen liikuntokyvyn puute olisi häntä estänyt heittämästä lyhyttä rihlapyssyä oikealle olalle ja saamasta kunnollista tähtäystä — sekä juoksevaan otukseen vuoristossa että kiintonaiseen levyyn Tarvisin ikivanhassa ja kunniakkaassa ampumaseurassa.
Pappa Filaferin ravintolaan, jonka paksujen seinien ja kaarevan oven sanottiin olevan peruisin roomalaisten ajoilta, tähän pikkuseen, rattoisaan ravintolaan, jossa oli iso, matala, savuttunut vierashuone, mahtava, muurattu uuni, pienet, syvät akkunakomerot rautalangoilla varustettuina tielle päin, seinällä Josefin ja Marian kuvat ja niiden välissä savesta poltettu pikkunen vihkivesimalja ynnä hyvän Franz keisarin varjokuva, jossa hän istuu ratsun selässä, alla Pyhän Tapanin kirkko Wienissä — lyhyesti sanoen, Filafer papan vanhaan, hyväksi tunnettuun ravintolaan kokoontuivat silloin kaikki, joiden voi luulla — asianomaisissa rajoissa laatuun ja aineisiin nähden — tahtovan politikoida piippu suussa ja olut- ja viiniruukku edessä.
Jokseenkin niukasti tunkeutuivat niinä aikoina maailman tapaukset tänne etäiseen kolkkaan, Etelä-Kärntin vuoristoon; ja samoin kuin Tarvis vielä nytkin ottaa useimmat maailman tapahtumat vastaan kutakuinkin tyynesti, herttaisen vanhoilliseen tapaansa, niin ei ole epäilemistäkään, että silloinkin osattiin panna maltti kaikkia hyökyjä vastaan ja keksiä myötä- tai vastoinkäymisestä jokin omituinen hauska puoli, mikä voi toisinaan olla hyvinkin suositeltava tapa — ainakin niin kauan, kunnes tosi terve sankarius pääsee purkautumaan.
Oli miten oli: aika oli vakava ja sen tapaukset olivat suuria, hyvin suuria. Vallankumous oli nostanut myrskyn, joka oli reväissyt monta käsitettä juurinensa ja temmannut laajalta mukaansa sekä huonoa että hyvää. Tarvisin kirkkoherra — joka myöskin kävi Filafer papan luona — oli hyvin viisaasti osannut mahtavuudellaan ja näyttämällä pitäjäläisilleen hyvää esimerkkiä manata pois näitä muukalaisia henkiä, joita silloin tällöin saattoi yksityisinä tuulenpuuskina kiitää pitkin habsburgilaisia alusmaita. Mutta Napoleon Bonaparten nimen ympärille oli kehkeytynyt kauhun ja ehdottoman ihailun salaperäinen loiste; ja se seikka, että tämä merkillinen mies — Jumalan ja paholaisen sekamuoto — oli lyhyttä väliaikaa pitäen jo kaksi kertaa opettanut itävaltalaisille, kuinka selkään annetaan ja saadaan ihan uudella tavalla, se oli tarttunut mieliin ja niissä herättänyt levottomuutta, taikauskoista pelkoa ja semmoisen ehdottoman ihailun tapaista, jota ihmiset eivät voi olla tuntematta itse piruakin kohtaan — niin kauan kuin sitä onni suosii.
Filaferin vieraidenkin kesken olivat kuten tavallista mielipiteet jakautuneet kahtia. Jotkut arvelivat — ja niiden joukossa paksu Filafer pappa itsekin, joka vain niukasti joi omaa viiniään, mutta sen sijaan piti sitä paremmin huolta vieraiden kestityksestä — että olisi ihan hullua ruveta kolmatta kertaa tappelemaan korsikalaisen pirun kanssa. Sillä hyvä Franz keisari Wienissä oli kyllä monista erilaatuisista lapsistaan huolehtiva isä, ja tosin hänellä oli vanhan, kovan koulun käyneitä, urhoollisia kenraaleja, mutta sota on kerta kaikkiaan noppapelin kaltainen, ja jollakulla voi olla "kirottu" onni — vaikka onkin keisari ja hänen apostolinen majesteettinsa omassa persoonassaan. Toiset — niinpä hilpeä räätälikin — väittivät, että "kolmas kerta se toden tekee", ja että sotaonni juuri vaihtelevaisuutensa vuoksi voi kerran vihollisestakin luopua. Hän itse, iloinen Seppel, aikoi — ja sitä sanoessaan hän kolautti lyhyen piippunsa koppaa kovasti pöytää vasten — kankean hartiansa kiusallakin heti saapua paikalle rihlapyssy mukana, kun miehet kutsuttaisiin puolustamaan näitä vuorensolia vihollisen rynnäkköä vastaan. Luulisihan vuoristolaisten voivan pitää puoliansa juuri sellaisella alueella, missä kaikki ovat lapsesta asti pyssymiehiä tuntien tiet ja polut, — ja mitä ranskalaisiin tuli, niin saattoivathan ne olla kylläkin miestä tasangolla, ja kun niillä oli riivattu tykistönsä… vaan annappas heidän tulla tänne! Josef ja Maria! Heidät ammuttaisiin riekaleiksi, sekä kanavalaaksossa että Racolanan laaksossa! Ja jos ne esim. yrittäisivät vallata Predilin kautta kulkevan tien, päästäkseen Tarvisin selkään, niin hän, Seppel, antaisi heille parinkymmenen toverin avulla sellaiset tervetuliaiset kiitokseksi Marengosta, että kokonaisen miespolven ajan voisi Tarvisin ja Raiblin miehille riittää pelkkiä ranskalaisia asetakkeja ja sääryksiä!… Kippis! ryypätäänpäs sen onneksi! —