Ja niin sitä ryypättiin; ja tupakan savu tuprusi, aivan kuin ruudin savu taistelukentällä, katonrajassa ja pitkin seiniä,kätkien Josefin ja Marian ja itse Franz keisarinkin hyvin näkymättömäksi. Mutta iloinen räätäli seisoi häyryssä, komentaen ja huitoen, isäntä toi uutta tavaraa kellarista — ja kaiken tämän aikana hääräsi isännän nuori tytär, kaunis Mizi, vierasten keskellä, joista monet, ja niiden joukossa Seppel, vanhan tuttavuuden vuoksi taputtivat häntä leuan alle taikka huviksensa nykäisivät hänen pitkiä kellertäviä palmikoitaan — ne kun hyppelivät hänen hartioillaan kuin kaksi piiskaa, joilla tyttönen olisi mukavasti voinut ajaa koko tuota kirjavaa seuraa, nuoria, vanhoja ja keski-ikäisiä miehiä.

Tyttö oli, kuten sanottu, nimeltään Mizi ja tuskin vielä aikaihminen, mutta ikäisekseen hyvin kehittynyt. Jo pikkulapsena hänelle oli annettu — maallisissa ravintolaristiäisissä — lisänimi "kaunis"; eikä hän tätä nimitystä lainkaan vierastanut. Äiti oli häneltä kuollut jo monta vuotta takaperin, ja ravintolan vieraat olivat tavallaan kasvattaneet hänet — samoin kuin isäkään ei ollut jättänyt antamatta vihjauksia, kuinka täytetään olutruukku tai karahvi, kuinka tuodaan hiiliä piippuihin, kuinka niistetään talikynttilöitä, muistutetaan vieraita maksamaan ja muutenkin toimitetaan niitä talon ulkopuuhia, joita ei juuri voi jättää vanhan, kuuron keittäjättären huostaan. Mizi oli sittenkin oppinut lukemaan — arvatenkin oppinut itsekseen, hän kun oli pirteä luonteeltaan; hän kävi ahkerasti kirkossa kuuntelemassa messua, kuten hänen leikkitoverinsakin samasta kylästä. Tansseissa hän oli jo myöskin ruvennut käymään ja oppinut itsekseen senkin taidon. Hänellä oli, kuten jo sanottiin, pitkät, kellertävät letit, jollaiset ovat tällä seudulla harvinaisia; lisäksi tuli kaksi siromuotoista käsivartta, jotka juuri nykyään alkoivat pyöristyä, huikaisevan valkea kaula, pikkunen suu, ohuet, hienot, kirsikanpunaiset huulet, kuoppanen leuassa — perintöä isältä — ja semmoiset tummat silmät… semmoiset silmät, joita voisi sanoa "ihmetteleviksi" tai uteleviksi — vaikkeivät ne muuten ihmetelleet mitään koko maailmassa eivätkä näyttäneet muuta utelevan kuin: kuka on paras tanssija kirkkojuhlissa? ja kukahan minulle lahjottaa uuden lettinauhan?

Tämmöinen oli Filafer papan Mizi, kun kertomuksemme alkaa.

Mutta mökissä vuorenkupeella kylän ulkopuolella istui räätälin vaimo melkein aina yksinään kotona; ja hänen luonaan oli Alois poika.

Tämä oli kotona hänen luonaan aina, kun isä oli mennyt retkilleen taikka ravintolaan. Mutta kun iloinen Seppel oli ahkeralla päällä ja työssään kiinni, katosi poika tietämättömiin — mukanaan isän pyssy.

Nämä kaksi, isä ja poika, eivät oikein sopineet yhteen; he olivat eriluontoisia. Nuorukainen — joka tähän aikaan oli seitsemän-, kahdeksantoista vuotias — tuli äitiinsä. Tämä oli kotoisin Racolanan laaksosta, villien vuorten välisestä, pitkästä, kapeasta notkosta, joka alkaa Raiblin järvestä Predilin solan juurelta ja ulottuu ihan Chiusaforteen saakka, Italian nykyisen rajan taakse.

Täällä on, niinkuin itse Predilin korkeudessa, autiota ja koleata, suurimman osan vuotta. Ja kahtena kesäkuukautena aurinko paahtaa siellä särmäisten alppihuippujen ylitse, kärventäen ruohon ja kuivaten vedet, niin että niukan väestön täytyy ajaa vuohet ja lehmät tuntureille, missä ilma on kevyttä, täynnä yrttien voimakasta, höystävää henkeä ja missä lumihuippu pilkistää toisensa takaa joka taholta avaraa äärettömyyttä, joka suo laakson puristamalle mielelle haihtuvan aavistuksen elämän kauneudesta ja rikkaudesta. Väestön suussa kaikuu soinnukkaana milloin Sloveenian, milloin Italian kieli; mutta laulut, joita tytöt laulavat tuntureilla lyhyenä kesäkautena, sointuvat yksitoikkoisilta ja surumielisiltä verrattuina etelä-kärntiläisen hilpeään hihkunaan ja vallattomiin lemmenrunoihin. Hyvinkin voi nähdä ja kuulla, ettei väestö oikein tiedä, minne maailman kolkkaan se kuuluu, missä sen oikea isänmaa on — ja että se siksi mieluummin itkee kuin nauraa.

Täällä ylhäällä, eräällä tuommoisella tunturilla, pienessä tuoreista honganrungoista kyhätyssä majassa, oli Seppel räätäli metsästysretkellä nuoruutensa päivinä tavannut sen tummasilmäisen, harvapuheisen immen, jonka muutamia vuosia myöhemmin toi Tarvisiin räätälinvaimoksi; tämä oli samoihin aikoihin joutunut äidiksi, saaden samoin tummasilmäisen ja harvapuheisen pojan, joka kastettiin kirkossa Alois nimiseksi. Jotkut olivat tietävinään — mutta ihmisillähän on niin kova hoppu, kun asia koskee lähimmäistä — että pikku poika näki päivän valon jo ylhäällä tunturilla siinä pienessä majassa, missä vallattomat vuohenkilit hyppelivät katolla ja lumihuiput pilkistivät mehevän vihreän pikku ylängön ylitse. Mutta ainakin on varmaa, että räätäli kauan kulki kosiskelemassa, sekä Racolanan laaksossa talvella että tuntureilla kesällä. Ja samoin on tiettyä, että hänellä oli kilpailija, joka häneltä riiteli immen suostumusta ja sydäntä. Se oli kreivillisen tilanomistajan pyssymies Tarvisista,Bartelme Pinacher, jota sanottiin myös Rauta-Bartl'iksi, iso, komea mies, teräväkatseinen ja tukevakourainen. Salavihkaa kerrottiin, että jo silloin oli ylhäällä tunturilla sattunut yhteentörmäys molempien kilpakosijain, ammattimiehen ja "vapaan" ampujan kesken. Iloinen räätäli ei suinkaan ollut räätäli tämän sanan halvemmassa merkityksessä. Kenties hän silloisella ryhdillään ja menettelyllään on lopullisesti voittanut tytön sydämen — sillä naisethan osaavat pitää arvossa sankareita, vaikka näiden siviilitoimena olisikin somistaa hyviä ihmisiä kirkollisiin juhliin ja pyhäpäiviksi — kenties tämä sukkela, aina tyytyväinen ja iloinen mestarisälli juuri on tuntenut sen taidon, jonka rinnalla jää varjoon sekä herrasvormu että toive päästä metsänkaitsijaksi ja saada oma hirvensarvilla koristettu talo: osata näet kauniisti haastella ja viekkaasti pujahtaa naissydämeen, joka itsekin kaipaa iloa, liikutusta ja ihania kuvia… sanalla sanoen, kosinta päättyi siihen, että vaitelias tyttö, jolla oli surumielisen tummat silmät ja laulut, muutti mestari Seppelin majaan Tarvisin laidalle. Ja siellä hän nyt oli elänyt seitsemän-, kahdeksantoista vuotta Alois poikansa kanssa — ja arvatenkin odotellut, että räätäli muuttaisi tapojaan.

Paha tai kova — mitä näet pahoinpitelyyn ja muuhun semmoiseen tulee — Seppel ei ollut hänelle koskaan ollut; ja hänellä oli ehkä vielä vähemmän valittamista kuin monella muulla rahvaan naisparalla hillittömien eteläkärntiläistensä kanssa. Kevytmielinen ja huoleton Seppel oli; eikä hän sitä voinut muuttaa; sitä varten hänen olisi pitänyt uudestaan syntyä tai henkisessä merkityksessä pikikattilasta putkahdettuaan saada ihan uusi nahka ja luonto. Kelvollinen työntekijä hän oli — kun jotakin teki; varsinaista puutetta ei mökissä koskaan ollut — sitä äiti itsekin torjui puuhaamalla mihin suinkin kykeni; salametsästyksestä lienee myös jotakin herunut — se hankki ainakin ruokaa, vaikka pitikin varoa, etteivät atriat ilmaisseet itseään lähimpien naapurien nokkiin liian ärsyttävällä tuoksulla… ja sitten tapahtui kerran varhaisena keväänä, kun ei vielä näkynyt mitään silmikoita, että Raiblista päin tuli muutamia puunhakkaajia, mukanaan rattailla räätälin ruumis. He ajoivat solatietä askel askelelta ja pysähtyivät majan eteen.

He olivat tavanneet Seppelin ylhäällä vuorimetsän takana, mistä alastonten huippujen jyrkät muurit alkavat ja missä vielä oli paksulta lunta onkaloissa ja rotkoissa. Hän oli saanut luodin vasemman rintansa lävitse; vieressä oli hänen lyhyt rihlapyssynsä keltaisessa, sirolla ompeluksella koristetussa nahkahihnassa ja kuollut, puoleksi kylmänkankea vuorikauris.