Vaimo heittäytyi itkien ruumiin päälle, suuteli kylmiä poskia ja valitti: Seppel kulta, Seppel rukka; mitä sinulle onkaan tehty!
Alois oli astunut majasta äitinsä jäljestä. Hän seisoi siinä hartevana, pitkänä ja solakkana. Yllään isän vanha, kulunut nuttu, joka puristi häntä hihantyvestä, hihansuut ranteista käärittyinä. Hänen tummat kasvonsa, vahvat kulmakarvat, lapsellisen pyöreät posket ja miehekäs, luja leuka eivät ilmaisseet ainoallakaan värähdyksellä, että mikään oli hänen sielussaan liikkeessä. Mustat, kirkkaat silmät — jotka hän saattoi niin elävästi kiinnittää äitiinsä, kun tämä hänelle lauloi tai kertoi kaukaisten laaksojen kaameita juttuja — nämä mustat lämpöiset silmät kääntyivät nyt miehiin melkein kylmästi tiedustellen:
Oliko lumessa jälkiä, paitsi hänen omiaan?
Olihan niitä! sanoi muuan miehistä verkalleen.
Tunsitteko, kenen? —
Miehet katsahtivat toisiinsa eivätkä vastanneet.
Ei tarvitsekaan. Minä tiedän, kuka se oli! sanoi nuorukainen ja katseli sivulta ruumista, samalla kun hänen huulensa liikkuivat, ikäänkuin ne olisivat vainajalle jotakin kuiskanneet. Ja äiti kumartui ruumiin ylitse kädet yhteen puristettuina, ja hänen kuumat kyyneleensä putoilivat kangistuneille kasvoille, joiden piirteissä ei enää näkynyt jälkeäkään iloisen Seppelin kevytmielisyydestä.
Sitten sanoi muuan miehistä hiljaa:
Jaha, kyllä minäkin tiedän, kuka se oli. Ja kun eilen aamulla tapasimme Seppelin vähää ennen, kuin usva alkoi hälvetä, ei hän ollut oikein reilassa; hän höpisi jotakin sinnepäin, että oli muka saanut varotuksen — tai jonkin aavistuksen — tai muuta semmoista. Mutta ryypättyään hiukan pullostamme hän oli taas entisellään; ja me neuvoimme häntä lähtemään alaspäin — mutta hän sanoi vaan: mitä tyhjää… ja sitten me lähdimme työhön; mutta hän juoksi ylöspäin sumun sekaan, ja hänellä näkyi olevan rihlapyssy nutun alla piippu pistettynä housunpunttiin — ja hän joelsi mennessään. Ja nyt aamulla kävimme siellä ja löysimme hänet!
Samalla mies kouraisi kärryjen pohjalta ja ojensi Aloisille pyssyn.