Kuinka monta puuta oli kaatunut isännättömän herraskartanon metsissä ei kukaan tiennyt, mutta paljon niitä kai oli.
Sinä yönä ja päivänä ja taas seuraavana yönä uskalsivat ani harvat mennä ulos.
Läpi raskaan, harmaan päivän riehui ja raivosi sade vedenpaisumuksen voimalla, vain ukkosenjyrinän keskeyttämänä, jyrinän, joka jätti jälkeensä tulikiven hajun kuin märkä ruuti, pannen ruudut tärisemään ja seinät vapisemaan. Kahlekoirat ulvoivat — syöksyivät ulos ja ryömivät taas märkiin komeroihinsa. — Ihmiset olivat pelon vallassa — — — Sanomia tuli. Ei kukaan tuonut niitä, mutta kaikki uskoivat niihin: "Nyt on tuli irti kaupungissa, nyt iski salama myllyyn … nyt palaa kirkko yhtenä roihuna! — —"
Kun vähitellen uskallettiin mennä ulos, kävi selville, ettei mylly eikä kirkkokaan ollut tuhkana.
Mutta joki oli paisunut virraksi ja kiehui keltaisena ja savisena padon yli vieden portaat mukanaan, kuljettaen aitoja, lautoja, ja pajupensaita vihaisissa pyörteissään.
Kylän puistossa oli vanha poppeli kaatunut. Se oli kaatuessaan särkenyt penkin, jolla moni rakastava pari oli hiljaisina, tummina syysiltoina vannonut ikuista rakkautta ja missä viimeksi vanha urkuri oli tehnyt tiliä itsensä kanssa.
Hiekkaisen mäen olivat vesijoukot uurrelleet rikki — ylin harja oli kuin tykin kuulien kyntämä … mutta kamalin oli hävitys itse kirkkomäellä.
Nuolipajut olivat painuneet kumaraan hautakiviä vasten, muistokivet ja ristit kaatuneet, aivan kuin yön aaveet olisivat pitäneet juominkeja hiljaisten asukkaiden päitten päällä. Matala muuri, joka ympäröi kirkkomaata, oli tuulen puolella luhistunut maahan…
Näytti siltä kuin kronikka tosiaan olisi oikeassa sanoessaan: "Täällä on kolmenkymmenvuotisen ja seitsenvuotisen sodan, vallankumouksen ja Napoleonin sodat taisteltu." — — — — —
Kirkko pysyi pystyssä.