Kohta kuusikymmen-vuotias ei mene maantielle riemumielin — alkaakseen alusta taas.
"Mutta mitä se oikeastaan minuun kuuluu?" kysyi hän itseltään. "Jos sattuma on johtava tahto, ja tahto on johtanut minut tähän — niin vie se kai minut poiskin!
"Minä en kysele, minä palvelen!" — — —
Sitten hymyili hän omituista, lempeää hymyään:
"Johtuvatkohan nämä kysymykset mieleeni siksi, että jotkut nuoret naiset ovat uteliaita, ja Sidsel muori ja isä Bengt tahtovat tuottaa harmia minulle? Minä tunnen tuon arvoisan parin."
"Ja minä tunnen itseni", lisäsi hän kavahtaen äkkiä seisaalleen paksujen kulmakarvojen rypistyessä — — —
"Minulla on elämä takanani, taide luonani ja edessäni!"
Hän otti kiireesti laatikon nuottihyllyn alta ja siirsi esiin paperipakan, jota hän järjesteli nuottitelineellä.
Se oli partituuri, mutta nuotit olivat niin pieniä ja vaatimattomia, että tuskin kenenkään muun kuin mestarin silmät olisivat voineet lukea sitä.
Hän selaili nostaen ja laskien silmäkulmiaan, piirsi kynnellään muutaman terävän piirron, heitti pakan takaisin laatikkoon, otti viulun seinältä, kulki edestakaisin, edestakaisin — soitti — mutta ei saanut soitosta rauhaa.