Nuo ajatukset olivat niin voimakkaita, että häntä lähinnä seisovat palvelijat saattoivat lukea ne — ja Herra käänsi suuret, kaikkinäkevät silmänsä Rafaeliin ja sanoi:
"Olemmekohan tehneet kaiken täydelliseksi? Nuo olennothan ilmaisevat vain oman maisen ja rajoitetun, elämänsä riemua, mutta kiitos ja kunnia jota heidän tulisi osoittaa Luojalleen ja yllapitäjälleen, se kuuluu vain epäselvänä huminana minun korviini, se ei vaikuta mieleeni, eikä tuota minulle lepopäivänäni ihastusta, jota olen odottanut!"
Rafael loi silmänsä alas. Kun hän taas nosti ne, oli pitkä aika kulunut ja Herran katse lepäsi hänessä.
"Herra", sanoi Rafael. "Sinä et ole luonut noita olentoja meidän, sinun palvelijoittesi kaltaisiksi ja vielä vähemmän omaksi kuvaksesi!"
"En kyllä!" sanoi Herra.
"Niinpä et voikaan odottaa parempaa!" vastasi arkkienkeli kunnioittavasti.
Nyt laski Herra kätensä raskaasti palvelijansa käsivarrelle:
"Mutta minä tahdon, että tuon ihanan maan tulee avata suunsa ja ylistää minua; minä tahdon, että sen sydämestä nousee riemun virta minua vastaan — minun oman sydämeni kuultaviin ja tunnettaviin. — Ylistysvirsi, joka on sidottu maahan ja maisiin pyyteihin, ja joka kuitenkin ilmaiseisi enkelien taivaallisen ilon — enkelien, jotka ovat korotetut maan melun yläpuolelle yhtä paljon kuin minä itse olen enkeleiden sotalaumoja korkeammalla! Sitä tahdon minä — ja sitä ennen en minä tahdo levätä!" sanoi Herra.
Ja Rafael kiinnitti puhtaan, väkevän, viisaan katseensa kaikkivaltiaaseen — ja näki, että hänen otsansa oli hien peitossa.
Rafael vastasi: