Hän juoksi soittokellon luo, kutsui Josefinea ja asetti Clémencen vuoteeseen.
— Minä kuolen tästä, sanoi rouva Jules palatessaan tajuntaan.
— Josefine, huusi herra Desmarets, menkää hakemaan herra Desplein'ia. Sitten te menette minun veljeni luokse ja pyydätte häntä tulemaan tänne niin pian kuin mahdollista.
— Minkätähden veljesi? sanoi Clémence. Jules oli jo mennyt ulos.
Ensimäistä kertaa viiden vuoden kuluessa rouva Jules nukkui yksin vuoteessaan ja oli pakoitettu päästämään lääkärin pyhitettyyn kamariinsa. Kumpainenkin näistä asioista tuotti hänelle suurta tuskaa. Desplein huomasi rouva Julesin hyvin sairaaksi, ei koskaan ollut voimakas mielenliikutus tullut sopimattomampaan aikaan. Hän ei tahtonut kuitenkaan vielä mitään edeltäpäin sanoa, vaan jätti mielipiteensä lausumisen seuraavaan päivään annettuaan muutamia määräyksiä, joita ei kuitenkaan noudatettu, sillä sydämen asiat saattoivat unohduksiin kaiken ruumiillisen huolenpidon. Aamu koitti eikä Clémence vielä ollut nukkunut. Häntä piti ylhäällä epäselvä puheen sorina keskustelusta, jota jo useampia tuntia oli jatkunut molempien veljesten välillä; mutta seinien paksuus esti häntä eroittamasta ainoatakaan sanaa, josta hän olisi voinut arvata, mitä tuo pitkä neuvottelu koski. Notario Desmarets läksi keskustelun loputtua heti pois. Yön hiljaisuudessa, aistimien ollessa kärsimyksen johdosta erikoisen herkkiä, Clémence saattoi kuulla kynän rapinaa ja kirjoitustoimessa olevan ihmisen koneellisia liikkeitä. Ne, jotka ovat tottuneet valvomaan öisin ja jotka syvässä äänettömyydessä ovat huomanneet erilaisia ääniaaltojen ilmiöitä, tietävät, että usein aivan hiljainen ääni voidaan kuulla samassa paikassa, jossa tasaisesti jatkuvaa hälyä ei voi ollenkaan erottaa. Kello neljän aikana nuo liikkeet taukosivat. Clémence nousi ylös levottomana ja väristen. Sitten, paljasjaloin, ilman aamunuttua ja ajattelematta hiestyneisyyttään ja tilaa, jossa hän oli, vaimo parka meni miehensä huoneen ovelle, joka hänen onnistui äänettömästi avata. Hän näki miehensä, joka kynä kädessä oli nukkunut nojatuoliinsa. Kynttilät paloivat jalustoissaan. Hän läheni hiljaa ja luki jo valmiiksi sinetöidyn kirjeen päältä: "tämä on minun testamenttini."
Hän polvistui aivan kuin haudan ääressä ja suuteli miehensä kättä; tämä heräsi äkkiä.
— Jules, oma ystäväni, kuolemaantuomituille rikoksellisille myönnetään muutamia päiviä, sanoi hän katsoen miestänsä kuumeesta ja rakkaudesta hehkuvin silmin. Sinun viaton vaimosi pyytää sinulta ainoastaan kahta päivää. Jätä minut kaksi päivää vapaaksi, ja… odota! Sitten minä kuolisin onnellisena, ainakin sinä minua surisit.
— Clémence, minä myönnän sen sinulle.
Ja, kun hän suuteli miehensä käsiä sydämensä liikutustulvassa, Jules tämän viattomuuden huudon valtaamana nosti hänet ylös ja suuteli hänen otsaansa, aivan häpeissään, huomatessaan yhä vielä olevansa tuon jalon kauneuden vallassa.
Seuraavana päivänä, muutamia tunteja levättyään, Jules astui vaimonsa kamariin, seuraten koneellisesti tottumustaan nähdä hänet ennen ulosmenoansa. Clémence nukkui. Akkunoiden ylimmistä raoista tunkeva valonsäde lankesi tuon koetellun naisen kasvoihin. Tuskat olivat jo uurtaneet hänen otsansa ja vaalentaneet huulien raikkaan punan. Rakastavan silmä ei voinut pettyä nähdessään muutamia syviä varjoja ja sairaalloisen kalpeuden, joka oli tullut poskien tasaisen värin ja vaalean ihon sijalle, kaksi kirkasta lähdettä, jotka niin välittömästi ilmentivät tuon kauniin sielun tunteet.