— Minä tunnen, armollinen rouva, vastasi Jules, hänen sairautensa luonteen kirjeestä, jolla te suvaitsitte minua kunnioittaa, ja minä pyydän teitä uskomaan…
— Kirje teille, herra, ja minulta! huudahti leskirouva keskeyttäen hänet; mutta en minä ole kirjoittanut mitään kirjettä. Ja mitä minut on pantu sitten sanomaan, herra, tuossa kirjeessä?
— Armollinen rouva, vastasi Jules, koska minulla oli aikomus jo tänään tulla tervehtimään herra de Maulincour'ia ja jättämään teille tuo kirje, luulin minä voivani saada säilyttää sen, huolimatta toivomuksesta, joka siinä oli lausuttu. Tässä se on.
Leskirouva soitti saadakseen kaksinkertaiset silmälasinsa, ja kun hän oli silmäillyt paperia, ilmaisi hän mitä suurinta hämmästystä.
— Herra Desmarets, sanoi hän, minun kirjoitustani on niin täydellisesti jäljitelty, että, ellei kysymyksessä olisi aivan äskeinen tapahtuma, minä itsekin voisin tästä pettyä. Pojanpoikani on sairas, se on totta, herra Desmarets; mutta hänen järkensä ei ilmoisna ikinä ole koskaan sekaantunut. Me olemme joutuneet jonkun ilkeän ihmisen pilkan esineeksi; kuitenkaan en voi arvata, missä tarkoituksessa tämä julkeus on tehty… Teidän on tultava katsomaan pojanpoikaani ja te saatte nähdä, että hänellä on järki tallella.
Ja hän soitti uudelleen lähettääkseen kysymään, voiko paroni ottaa vastaan herra Desmarets'a. Palvelija toi myöntävän vastauksen. Jules nousi Auguste de Maulincour'in luo ja tapasi hänet istumassa nojatuolissa uunin vieressä. Ollen liian heikko ylösnoustakseen Jules tervehti häntä alakuloisella liikkeellä; tuomioherra de Pamiers piti paronille seuraa.
— Herra paroni, sanoi Jules, tulen luoksenne eräässä hyvin yksityiskohtaisessa asiassa ja toivoisin senvuoksi saada puhutella teitä kahdenkesken.
— Herra Desmarets, vastasi Auguste, herra suurmestari tietää koko asian ja te voitte puhua ilman pelkoa hänen läsnäollessaan.
— Herra paroni, lausui Jules vakavalla äänellä, te olette järkyttänyt ja melkein hävittänyt minun onneni olematta siihen oikeutettu. Aina siihen hetkeen asti, jolloin me näemme, kumman meistä on pyydettävä toiselta tai annettava toiselle hyvitys, on teidän velvollisuutenne auttaa minua sillä hämärällä tiellä, jota kulkemaan te olette minut saattanut. Olen sentähden tullut luoksenne saadakseni tietää, missä tuo salaperäinen olento tällä hetkellä asustaa, tuo mies, jolla on meidän kohtaloihimme niin turmiollinen vaikutus ja jolla näyttää olevan yliluonnollinen voima käskettävänään. Eilen, tullessani kotiini teidän tunnustuksienne jälkeen, minä sain kirjeen, joka minulla tässä on.
Ja Jules ojensi hänelle väärennetyn kirjeen.