KREIVITÄR DE L'ESTORADE ROUVA GASTONILLE.
16 p:nä heinäkuuta.
Rakas Louise!
Lähetän tämän kirjeen erikoisen lähetin kautta, jotta se ehtisi sinulle jo ennenkuin itse saavun Huvimajalle. Rauhoitu! Sinun viimeiset sanasi tuntuivat minusta niin mielettömiltä, että minä katsoin tällaisissa olosuhteissa olevan syytä kertoa kaikki Louis'lle: olihan kysymyksessä pelastaa sinut omalta itseltäsi. Jos meidän kuten sinunkin on täytynyt käyttää hirmuisia keinoja, niin ovat ne ainakin johtaneet niin onnelliseen tulokseen, että uskon kaikesta huolimatta saavuttavani hyväksymisesi.
Gaston on enkeli! Kuule siis, miten on asian oikea laita: hänen veljensä Louis Gaston kuoli Kalkuttassa, jossa hän oli erään kauppayhtiön palveluksessa, juuri kun hänen piti palata Ranskaan naineena miehenä, rikkaana, ja onnellisena. Erään englantilaisen kauppiaan lesken kautta oli hän päässyt loistavaan varallisuuteen. Kymmenen vuoden ahertamisen jälkeen, johon hän oli alistunut vain voidakseen hankkia toimeentulon apua veljelleen, jota hän jumaloi, mutta jolle hän ei kirjeissään koskaan puhunut kärsimistään vastoinkäymisistä, jotta ei murhetuttaisi tätä, joutui hän tuon tunnetun Halmerin vararikon uhriksi. Leski menetti kaiken omaisuutensa. Isku oli niin ankara, että Louis Gaston kokonaan kadotti tasapainonsa. Hänen heikontuneet sielunvoimansa valmistivat sairaudelle tilaa hänen ruumiissaankin, ja tauti mursi hänet lopullisesti Bengalissa, jonne hän oli lähtenyt muuttaakseen rahaksi viimeiset tähteet vaimo-raukkansa omaisuudesta. Tuo kultainen kapteeni oli juuri sijoittanut eräälle pankkiirille veljelleen lähetettäväksi ensimäisen maksuerän siitä kolmensadantuhannen frangin pääomasta, jonka hän aikoi tälle varata, mutta tämä pankkiirikin joutui kärsimään kauppahuone Halmerin vararikosta ja se teki lopun heidän viimeisistä mahdollisuuksistaan. Louis Gastonin leski, tuo kaunis nainen, jota sinä luulet kilpailijattareksesi, on Parisissa kahden lapsensa kanssa, jotka ovat veljenlapsiasi, ja kokonaan ilman rahaa. Äidin jalokivet riittivät tuskin perheen paluumatkaan takaisin Europaan. Louis Gastonin pankkiirille antamat tiedonannot auttoivat leskeä löytämään miehensä entisen asunnon. Kun sinun Gastonisi taaskin oli kadonnut ihmisten kuuluvilta kenellekään ilmoittamatta minne, kehoitettiin rouva Gastonia menemään d'Arthezin luo, ainoan, joka mahdollisesti saattoi antaa jonkinlaisia tietoja Marie Gastonista. D'Arthez huolehti sitäkin auliimmin tuon nuoren naisen ensimäisistä tarpeista, kun Louis Gaston neljä vuotta sitten mennessään naimisiin juuri tuolta kuuluisalta kirjailijalta kuulusteli veljeään, jonka hän tiesi tämän ystäväksi. Kapteeni oli silloin kysynyt d'Arthezilta neuvoa, miten tuo rahasumma varmimmin olisi toimitettava Marie Gastonille. D'Arthez oli vastannut, että Marie Gaston oli tullut rikkaaksi menemällä avioliittoon paroonitar de Macumer'n kanssa. Kauneus, tuo heidän äitinsä ihana perintö, oli niin Intiassa kuin Parisissakin pelastanut molemmat veljekset onnettomuudesta. Eikö tämä ole liikuttava tarina?
D'Arthez kirjoitti luonnollisesti miehellesi ja ilmoitti siitä vaikeasta asemasta, missä hänen kälynsä ja veljenlapsensa nyt olivat, samalla kuin hän kertoi niistä auliista tarkoitusperistä, joita Intian Gastonilla oli ollut Parisin Gastonin suhteen, vaikkakin sattuma sitten oli tehnyt ne tyhjäksi. Sinun rakas Gastonisi riensi tietysti, kuten voit ymmärtääkin, suin päin Parisiin. Siinä selitys hänen ensimäiseen retkeensä. Viiden vuoden aikana oli hän säästänyt kokoon viisikymmentätuhatta frangia niistä tuloista, jotka sinä olit pakoittanut hänet ottamaan vastaan; tuhatkaksisataa frangia korkoa tuottavan pääoman sijoitti hän molempien veljen poikainsa nimelle; sitten antoi hän sisustaa sen huoneuston, jossa kälysi asuu, sekä lupasi antaa hänelle kolmetuhatta frangia joka kuukausi. Siinä on selitys hänen teatterityöhönsä ja siihen iloon, jota hän tunsi ensimäisen kappaleensa suuresta menestyksestä.
Rouva Gaston ei siis laisinkaan ole sinun kilpailijattaresi ja hän kantaa nimeään täydellä oikeudella. Gaston, joka on jalo ja hienotunteinen mies, on salannut tämän yksin sinultakin peläten liika-anteliaisuuttasi. Puolisosi ei nimittäin ollenkaan pidä omanaan sitä, minkä sinä olet antanut hänelle. D'Arthez on lukenut minulle sen kirjeen, jonka Gaston kirjoitti hänelle pyytäessään häntä avioliittonne todistajaksi. Marie Gaston sanoo tuossa kirjeessä, että hänen onnensa olisi täydellinen, ellei hänellä olisi ollut velkoja, jotka sinä olet maksanut, ja jos hän myös itse olisi ollut rikas. Koskematon sielu ei voi olla tuntematta sellaisia tunteita; ne ovat tai niitä ei ole; ja kun ne kerran ovat olemassa, täytyy ymmärtää, miten herkkää tunnollisuutta ne todistavat ja mistä ne johtuvat. Asianlaita on nimittäin se, että Gaston on kaikessa hiljaisuudessa tahtonut hankkia veljensä leskelle kunnollisen toimeentulon, kun tämä nainenkin oli lähettänyt omaisuudestaan hänelle satatuhatta frangia. Hän on kaunis, hänellä on hieno käytös ja sydäntä, mutta häneltä puuttuu sielukkaisuutta. Tämä nainen on äiti; siitä arvaat, että kiinnyin häneen heti, kun tapasin hänet ja näin hänet toinen lapsi sylissään, toinen vierellään hienosti puettuna kuin jonkun lordin baby. Kaikki lasten vuoksi! on kirjoitettuna koko hänen olemukseensa. Sensijaan siis että epäilisit jumaloitua Gastoniasi, on sinulla vain uusia syitä rakastaa häntä! Olen nähnyt hänet; hän on yksi kaikkein oivallisimpia ja komeimpia nuoria miehiä koko Parisissa. Niin, rakas lapsi, nähdessäni hänet ymmärsin kyllä, että nainen voi tulla aivan hulluksi häneen: hänen ulkomuotonsa heijastaa hänen sieluaan. Sinun sijassasi ottaisin minä sekä lesken että hänen molemmat lapsensa Huvimajaan ja rakennuttaisin heille oman sievän asumuksen ja pitäisin lapset ominani! Rauhoitu siis ja valmista sinä vuorostasi tällainen yllätys Gastonille.
LVI.
ROUVA GASTONILTA KREIVITÄR DE L'ESTORADELLE.
Ah, armahin ystävä, kuule siis tuo peloittava, kohtalokas, säälimätön totuus, jonka tuo tyhmyri La Fayette sinkosi herralleen kuninkaalle: "liian myöhäistä!" Oi elämääni! Oi, ihanaa elämääni! Mitkä lääkekeinot voisivatkaan antaa sen minulle takaisin! Kuolema on merkinnyt minut. Ah, enkö ole ollutkin elämäni kaiken vain naisellinen virvatuli, hetken loisteltuaan sammumaan tuomittu! Silmäni ovat enää vain kaksi kyynelpuroa ja… voin ainoastaan itkeä, kun en ole hänen lähellään. Minä pakenen häntä ja hän etsii minua. Epätoivoni on kokonaan sisäistä laatua. Dante on helvetistään unohtanut pois minun rangaistukseni. Tule näkemään kuolemaani!