LVII.
KREIVITÄR DE L'ESTORADELTA KREIVI DE L'ESTORADELLE.
Huvimaja, 7 p:nä elokuuta.
Ystäväni!
Ota mukaasi lapset ja matkusta Provenceen ilman minua; minä jään Louisen luokse, jolla on enää vain muutama päivä elettävänään: olen velkaa tämän hänelle ja hänen miehelleen, jonka luulen tulevan surusta mielipuoleksi.
Saatuani ne rivit, jotka sinäkin tunnet, riensin heti lääkärit mukanani kiireimmän kautta Ville-d'Avray'hen, enkä senjälkeen ole luopunut tuon suloisen olennon viereltä, enkä ole myöskään voinut kirjoittaa, sillä tämä on jo neljästoista yö, jonka vietän hänen vuoteensa ääressä.
Tullessani tapasin hänet yhdessä Gastonin kanssa, kauniina, somana ja hymyilevän onnellisin kasvoin. Mikä ylevä valhe! Nuo molemmat lapset ovat selittäytyneet toisilleen. Hetkisen annoin minä samoin kuin Gastonkin tämän rohkean mielenlujuuden pettää itseäni; mutta Louise kuiskasi minulle: — "Täytyy hiukan pettää häntä, minä teen par'aikaa kuolemaa." Jääkylmä väristys kävi ruumiini läpi, kun tunsin, miten hänen kätensä oli polttavan kuuma, ja kun näin korkean punan hehkuvan hänen poskillaan. Olin mielissäni siitä, että olin ollut niin viisas, että olin jättänyt, jotta en säikähdyttäisi ketään, lääkärit metsään kävelemään ja odottamaan kutsua.
"Jätä meidät", sanoi hän Gastonille. "Kahdella naisella, jotka eivät ole nähneet toisiaan kuuteen vuoteen, on paljon salaisuuksia toisilleen uskottavana ja Renée'llä on varmaankin yhtä ja toista kahdenkeskeistä sanottavaa minulle."
Kun olimme jääneet kahden, heittäytyi hän syliini eikä voinut pidättää kyyneleitään.
"Mitä on tapahtunut?" sanoin minä. "Olen kaikkien mahdollisuuksien varalta tuonut mukanani Hotel-Dieu'n ensimäisen kirurgin ja ensimäisen lääkärin ja lisäksi Bianchonin; heitä on kokonaista neljä kappaletta."