— Neidit, sanoi hän, herra Servin ei voi tänään tulla.
Sitten hän onnitteli vuoron perään kaikkia, saaden jokaiselta ystävällisen silmäyksen palkkiokseen. Epäilevän rauhattomuuden valtaamana, jota hän turhaan koitti salata, lähestyi hän Zinevraa. Italiatar ja maalarinrouva tervehtivät ystävällisellä päännyökkäyksellä toisiaan, kumpikin vaiti, tyttö maalaten ja rouva katsellen. Sotilaan hengitys kuului selvästi, mutta rouva Servin ei näyttänyt sitä huomaavan, ja hänen näennäinen välinpitämättömyytensä oli niin suuri, että Zinevra tunnusti itselleen hänen osaavan mainiosti teeskennellä. Tuntematon liikahti sängyssään kuuluvasti. Italiatar katsahti tutkivasti rouva Serviniä, joka sanoi hänelle, pienimmänkään liikutuksen merkin näkymättä kasvoillaan:
— Teidän jäljennöksenne on yhtä kaunis kuin alkuperäinenkin. Jos minun pitäisi valita niistä, en tietäisi kumman ottaisin.
— Herra Servin ei ole uskonut salaisuutta puolisolleen, ajatteli Zinevra, ja vastattuaan rouvalle miellyttävästi hymyillen, epäilevänsä hänen sanojaan, alkoi hän hyräillä erästä kotimaansa ballaadia estääkseen vangin synnyttämän äänen kuulumasta.
Oli niin tavatonta kuulla ahkeran italiattaren laulavan, että kaikki yllättyneinä katsoivat häntä. Hetken kuluttua rouva Servin poistui, ja istunto päättyi ilman mitään erikoista. Zinevra antoi toveriensa poistua, ikäänkuin hän haluaisi vielä työskennellä, mutta tahtomattaan ilmaisi hän haluavansa jäädä yksin, päättäen niistä kärsimättömistä silmäyksistä, joita hän heitti hidasteleviin tovereihinsa.
Neiti Thirion, joka muutamassa tunnissa oli muuttunut voittajansa säälimättömäksi viholliseksi, arvasi, kiitos kateuden terävän vaiston, että kilpailijansa näennäisessä ahkeruudessa piili salaisuus. Hän oli useamman kerran ihmetellyt sitä tarkkaavaa ilmettä, jolla Zinevra näytti kuuntelevan jotain salaista ääntä. Se kärsimätön ilme, jolla italiatar odotti toisten poistumista, varmensi vielä hänen epäilyksiään.
Hän poistui viimeisenä ja meni ales rouva Servinin luokse, keskustellen hänen kanssaan hetkisen; sitten hän valehteli unohtaneensa laukkunsa, palasi ylös atelieriin aivan äänettömästi, ja näki Zinevran seisovan pöydästä ja tuolista kyhäämällään telineellä, ja niin syventyneenä tuntemattoman sotilaan katselemiseen, ettei kuullut toverinsa askelten ääntä. Totta on, että Amélie, käyttääksemme Walter Scottin sanantapaa, "käveli kuin munien päällä", hän palasi atelierin ovelle ja yskähti. Zinevra hätkähti, käänsi päänsä, näki toverinsa, punastui, kiiruhti päästämään verhoa erehdyttääkseen Amélien, ja lähti, järjestettyään maalilaatikkonsa, ulos. Hän poistui atelierista, mukanaan muistiinsa kaiverrettuna niin viehättävän nuoren miehen kasvonpiirteet, kuin itse Endimionilla, Girodetin taulussa, jonka hän muutama päivä sitten oli jäljentänyt.
— Vainota niin nuorta miestä! Mutta kuka hän siis on, koska hän ei ole marsalkka Ney?
Nämät kaksi lausetta olivat hänen pääajatuksenaan kahden päivän ajan.
Ylihuomenna, huolimatta kiirehtimisestään saapuakseen ensimäisenä atelieriin, löysi hän siellä neiti Thirionin. Zinevra ja hänen kilpailijansa katselivat tutkivasti toisiaan, mutta kumpikin osasi peittää ajatuksensa. Amélie oli nähnyt tuntemattoman viehättävän pään, mutta, onneksi tai onnettomuudeksi, ei hän ollut onnistunut näkemään kotkaa eikä univormua. Hänellä oli siis vain pelkkiä arveluita asiasta.