Tuosta huudahduksesta nousivat kaikki seisomaan, ja neiti Thirion juoksi paikalle nopeasti kuin saaliinsa kimppuun hyökkäävä tiikeri. Samalla hetkellä tuntematon, melusta heränneenä, liikahti. Zinevra kaasi tuolinsa, puheli jotain merkityksetöntä ja naurahti, mutta samalla oli hän heittänyt muotokuvan paperikoriin ennenkuin pelättävä urkkija ehti sitä näkemään. Servin ylisteli parhaan oppilaansa jäljennöstä, eikä kukaan voinut epäilläkään siinä mitään metkua, paitsi Amélie, joka vetäytyi toisten taakse ja yritti pistää kätensä paperikoriin, minne oli nähnyt paperin lennähtäneen. Zinevra otti pahvilevyn ja asetti sen korin päälle, sanaakaan sanomatta. He heittivät pitkän silmäyksen toisiinsa.
— No! neidit, paikoillenne! käski Servin. Jos tahdotte tulla yhtä taitaviksi kuin neiti de Piombo ei teidän pidä aina puhua muodista ja tanssiaisista, eikä metelöidä, kuten nyt teette.
Kun kaikki olivat palanneet, istuutui Servin Zinevran viereen.
— Eikö ole parempi, että minä tunnen tuon salaisuuden kuin joku muu? kysyi italiatar hiljaa.
— Kyllä, vastasi maalari. Te olette isänmaanystävä, ja vaikka ette olisikaan sitä luottaisin teihin.
Opettaja ja oppilas ymmärsivät toisiaan, eikä Zinevra enää pelännyt kysyä:
— Kuka hän on?
— Labédoyèren läheinen ystävä, joka onnettoman everstin jälkeen on enimmän uhrannut seitsemännen rykmentin yhdistämiseksi Elban tykkiväkeen. Hän oli kaartin päällikkö ja palaa Waterloosta.
— Miksi ette ole hävittänyt hänen univormuaan, ja antanut hänelle porvarin pukua? kysyi Zinevra heti.
— Ne tuodaan minulle tänä iltana.