— Teidän olisi pitänyt keskeyttää meidän istuntomme muutamiksi päiviksi.
— Hän lähtee kohta.
— Hän tahtoo siis kuolla? sanoi tyttö. Pitäkää hänet luonanne siksi kunnes ensimäinen myrskyn puuska on mennyt ohi. Pariisi on enää ainoa paikka Ranskassa, mihin voi kätkeä miehen. Onhan hän teidän ystävänne? kysyi hän.
— Ei. Hänellä ei ole mitään suosituksia minulle, paitsi onnettomuutensa. Selitän miten hän joutui suojelukseeni: appini, otettuaan taas pestin tätä sotaretkeä varten, kohtasi tuon säälittävän nuorukaisen ja pelasti hänet taitavasti niiden kynsistä, jotka vangitsivat Labédoyèren. Se hullu tahtoi puolustaa häntä!
— Kutsutteko te häntä sellaisella nimellä! huudahti Zinevra, katsoen ihmetellen maalaria, joka vaikeni hetkeksi.
— Appini on liiaksi vakoiltu, voidakseen pitää miestä luonaan, jatkoi hän. Eräänä yönä viime viikolla toi hän miehen minun luokseni. Toivoin voivani salata hänet kaikilta urkkijoilta, antaessani tämän komeron hänelle.
— Jos voin olla teille hyödyksi, olen kokonaan käytettävissänne, sanoi
Zinevra, minä tunnen marsalkka Feltren.[5]
— No, me mietimme asiaa, vastasi maalari. Keskustelu kesti liian kauan, jäädäkseen toisilta huomaamatta. Servin jätti Zinevran, palasi toisten joukkoon, määräillen niin pitkiä läksyjä, että viipyi atelierissa istunnon loppuun saakka.
— Unohdatte laukkunne, neiti Thirion, huusi opettaja, juosten tytön perässä, joka alentui urkkijaksi saadakseen kostaa.
Utelias oppilas palasi hieman nolona noutamaan laukkunsa, mutta itse asiassa oli tämä Servinin tarkkaavaisuus uusi todistus ehdottomasti tärkeän salaisuuden olemassaolosta; hän oli jo löytänyt kaikki mitä olla voi, ja voi sanoa apotti Vertot'in lailla: "Piiritykseni on jo tehty".[6] Hän meni alas pitäen suurta melua portaissa ja veti lujasti Servinin ovea, uskottaakseen mestariaan, ja palasi hiipien ylös, jääden atelierin oven taa. Kun maalari ja Zinevra uskoivat olevansa kahden, iski maalari erikoisella tavalla komeron oveen, joka aukeni, kitisten ruostuneilla saranoillaan. Italiatar näki kookkaan, kaunisvartaloisen nuorukaisen, jonka univormu sai hänen sydämensä lyömään tavattoman nopeasti. Upseerin käsi riippui kannikkeessa, ja hänen kasvojensa kalpeus todisti ankaraa verenvuotoa. Huomatessaan tuntemattoman naisen, hätkähti hän. Amélie ei uskaltanut jäädä pitemmäksi aikaa kuuntelemaan, joten hän poistui, tyytyväisenä kuulemaansa oven narinaan.