— Älkää pelätkö mitään, virkkoi maalari upseerille, tämä neiti on keisarin uskollisimman ystävän, parooni de Pimbon tytär.
Nuorella upseerilla ei ollut enää mitään epäilystä Zinevran isänmaallisuudesta, sen jälkeen kun oli nähnyt hänet.
— Te olette haavoittunut, sanoi italiatar.
— Oh! ei se ole mitään neiti, haava paranee kohta.
Samassa kuului ylös kadulla huutavien sanomalehtipoikien kimeä ääni: "Tuomittu kuolemaan…" Jokainen vavahti. Upseeri kuuli ensimäisenä nimen, joka sai hänet kalpenemaan.
— Labédoyère! ähki hän, kaatuen rahille. Vaiti katselivat he toisiaan. Tuskan hiki helmeili nuorukaisen otsalla, toivottomalla eleellä iski hän kätensä mustaan tukkaansa ja nojasi kyynärpäällään Zinevran telineen reunaan.
— Summa on, virkkoi hän, nousten äkisti, että Labédoyère ja minä tiesimme selvästi mitä teimme. Me tunsimme kohtalon, joka oli meille varattu, jos onnistumme tai epäonnistumme. Hän kuolee puolueensa tähden, ja sillä välin kätkeydyn minä…
Hän hyökkäsi atelierin ovelle, mutta häntä vikkelämpänä ehti Zinevra ennen, ja sulki häneltä tien.
— Autatteko sillä keisaria? sanoi hän. Luuletteko kykenevänne nostamaan tuon jättiläisen pystyyn kun ei se onnistunut hänelle itselleenkään.
— Mitä te luulette minusta tulevan? virkkoi silloin onneton, kääntyen molempiin ystäviinsä, jotka sattuma oli hänelle lähettänyt. Minulla ei ole ainoatakaan sukulaista koko maailmassa; Labédoyère oli suojelijani ja ystäväni, nyt olen yksin, huomenna minut ehkä ajetaan maanpakoon tai tuomitaan kuolemaan; ei milloinkaan ole minulla ollut muita tuloja kuin sotilaspalkkani, kulutin viimeisen rahani yrittäessäni pelastaa ystävääni vihollistensa kynsistä; kuolema on välttämätön minulle. Kun on päättänyt kuolla, pitää olla valmis myymään päänsä pyövelille. Ajattelin juuri, että yhden rehellisen ihmisen elämä on tarpeellisempi kuin kahden kavaltajan, ja että hyvin suunnattu tikarinisku voi vapauttaa kaikista tuskista.