— Huomiseen, virkkoi hän, heittäen upseerilla suloisimman hymyilynsä lohdutukseksi.
Tuo hymyily, joka heitti kuin uuden loisteen Zinevran kasvoille, sai tuntemattoman unohtamaan hetkeksi kaikki.
— Huomenna, vastasi hän surullisena, huomenna, Labédoyère…
Zinevra kääntyi, nosti sormen huulilleen ja katsahti häneen ikäänkuin tahtoen sanoa: — Rauhoitu, ole varovainen.
Silloin nuorukainen huudahti:
— O Dio! che non vorrei vivere dopo averla veduta! (Jumalani! kuka ei tahtoisi elää nähtyään hänet!)
— Erikoinen korostus, jolla hän äänsi tuon lauseen, vapistutti
Zinevraa.
— Te olette korsikalainen? sanoi hän palaten hänen luokseen ilosta sykkivin sydämin.
— Olen syntynyt Korsikassa, vastasi hän, mutta siirryin jo nuorena Geneveen; ja heti kun saavutin ijän, jolloin astutaan sotapalvelukseen, otin pestin.
Tuntemattoman kauneus, hänen uskollisuutensa keisaria kohtaan, hänen haavansa, onnettomuutensa, vieläpä hänen vaaransakin, kaikki katosi Zinevran silmistä, eli oikeammin sulautui yhteen ainoaan tunteeseen, uuteen, suloiseen. Tuo vainottu oli Korsikan lapsi, puhui sen rakasta kieltä! Tyttö jäi hetkeksi liikkumattomaksi, salaisen voiman pakottamana: hänellä oli edessään elävä taulu, jolle kaikki inhimilliset tunteet ja sattuma loivat kirkkaan värin; Servinin pyynnöstä oli upseeri istuutunut sohvalle, maalari päästeli kättä kannattavaa sidettä, ja alkoi tutkia haavaa. Zinevra vavahti nähdessään ammottavan, sapelinterän tekemän haavan, ja päästi valittavan äänen. Tuntematon nosti päätänsä ja hymyili hänelle. Oli jotain sydäntäliikuttavaa siinä huolellisuudessa, jolla Servin poisti liinannöyhtää ja tunnusteli haavan reunoja, sillävälin kun haavoittuneen kasvot, kalpeudestaan ja sairaalloisuudestaan huolimatta ilmaisivat, ehkä tytön läsnäolon takia, enemmän iloa kuin tuskaa. Taiteilijan täytyi tahtomattaankin ihailla niin suurta tahdonvoimaa, ja sitä jyrkkää värieroa, minkä sideliinan ja käsivarren kalpea väri muodosti sinipunaisen upseeri univormun kanssa.