Miellyttävä päivänvalon ja iltahetken välinen hämärä täytti sillä hetkellä atelierin; vielä valaisi viimeinen auringonsäde paikkaa, jossa nuorukainen istui, niin että hänen kalpeille kasvoilleen, mustalle tukalleen, puvulleen, kaikelle muodostui kuin sädekehä. Niin yksinkertaisen ilmiön katsoi taikauskoinen italiatar onnea lupaavaksi enteeksi. Tuntematon oli siis kuin taivaan lähettämä olio, joka puhui hänelle synnyinmaansa kieltä, loihti hänen eteensä lapsuudenmuistot, ja synnytti hänen sydämessään uuden tunteen, niin puhtaan kuin tahraamaton lapsuusunelma. Vain lyhyen hetken eli hän haaveissaan; sitten hän ikäänkuin häveten heikkouttaan, teki päättäväisen eleen ja poistui nopeasti huoneesta, yhä katsellen nuorukaista.
Seuraava päivä ei ollut lukupäivä. Zinevra saapui atelieriin, ja vanki tuli hänen viereensä. Servin, jolla oli luonnos lopetettavana, salli hänen olla läsnä, ollen itse kuin vaarinpitäjänä nuorille, jotka keskustelivat vilkkaasti korsikanmurteella. Sotilas kertoi kärsimyksistään Moskovasta paluumatkalla; hän yhdeksäntoistavuotias nuorukainen, oli ainoa pelastunut koko rykmentistä Berezinan yli mentäessä, kaikki toverinsa kadottaneena, ainoat, jotka orporaukasta välittivät. Tuliviivoin maalasi hän Vaterloon suuren tappion. Hänen äänensä oli kuin musiikkia italiattarelle. Korsikalaisten tapojen mukaan kasvatettuna, oli Zinevra jollakin tavoin luunnonlapsi, hän ei osannut valehdella, ja antautui peittelemättä vaikutelmilleen, hän tunnusti ne, tai oikeammin antoi huomata, teeskentelemättä parisilaisten neitien halveksittavaa keimailevaisuutta. Useamman kuin yhden kerran vaipui hän sinä päivänä ajatuksiinsa paletti kädessä, pensseli toisessa, mutta kertaakaan ei pensseli koskettanut palettia; tuijottaen upseerin silmiin kuunnellen häntä huulet raollaan, oli hän aina valmiina kastamaan pensselinsä, mikä kuitenkin yhä jäi tekemättä. Hän ei ihmetellyt sitä vetovoimaa, mikä nuorukaisen silmissä niin vangitsi hänet, sillä huolimatta lujasta tahdonvoimastaan tunsi hän itsensä yhä enemmän voitetuksi.
Sitten hän alkoi maalata erikoisella tarkkuudella, päätään nostamatta, sillä hän oli hänen vieressään ja katseli hänen työtään. Tuntiessaan nuorukaisen ihailevan katseen itseensä suunnattuna, virkkoi Zinevra pitkän paussin jälkeen:
— Te olette siis huvitettu maalauksesta?
Sinä päivänä sai hän tietää, että nuorukainen nimittää itseään Luigiksi. Ennen Zinevran poislähtöä sopivat he keskenään, että jos työpäivien aikana tapahtuu jotain tärkeitä poliittisia asioita, Zinevra ilmoittaa hänelle siitä hyräilemällä jotain italialaista aariaa.
Seuraavana päivänä uskoi neiti Thirion salaisuutena kaikille tovereilleen, että Zinevra di Piombolla on rakastaja, joka oppituntien ajaksi tulee atelierin pimeään nurkkahuoneeseen.
— Te, jotka aiotte vetää hänet puolueeseenne, sanoi hän neiti Roguiniile, pitäkää tarkkaa vaaria, niin näette kuinka hän kuluttaa aikansa.
Ja Zinevraa vartioitiin oikein pirullisella tarkkuudella. Kuunneltiin hänen laulujansa, vakoiltiin hänen katseitansa. Silloin kun ei hän luullut kenenkään katselevan itseään, tähysteli kaksitoista silmäparia ahnaasti häntä ja keksi sen tarkkaavan ilmeen, jolla hän kuunteli salaisia ääniä seinän toiselta puolen.
Viikon kuluttua oli vain yksi Servinin oppilaista, Laura, pidättäytynyt kiusauksesta tutkia Ludvigia seinänraosta, ja vaistomaisesti puolusti vielä kaunista italiatarta. Neiti Roguin tahtoi saada hänet uskomaan, pyytäen häntä jäämään portaille toisten lähdettyä saadakseen varmuuden Zinevran ja kauniin nuorukaisen suhteista yllättäessään heidät yhdessä; mutta hän kieltäytyi alentumasta urkkijaksi, ja siksi sai hän osakseen kaikkien ylenkatseen. Pian huomasi kuninkaallisen virkamiehen tytär itselleen sopimattomaksi tulla sellaisen maalarin atelieriin, jonka mielipiteissä ilmeni isänmaallisuutta tai bonapartelaisuutta, mikä muuten oli aivan sama asia siihen aikaan; hän ei siis palannut enää Servinin luo. Jos Amélie unohtikin Zinevran, kuitenkin se paheen siemen, jonka hän oli kylvänyt, kantoi hedelmän. Ajattelematta, sattumalta, lörpötellen tai siveyttä teeskennellen kertoi joka tyttö äidilleen atelierissa tapahtuneen kummallisen seikkailun. Eräänä päivänä jäi neiti Roguin pois, seuraavana päivänä toinen; lopulta nekin kolme neljä neitiä, jotka vielä olivat käyneet harjotuksissa, jäivät pois. Zinevra ja neiti Laura, hänen uusi ystävättärensä, olivat pari kolme päivää suuren atelierin ainoat asukkaat. Italiatar ei huomannut sitä vieroksumista, jonka hän synnytti, eikä edes etsinyt syytä toveriensa poisjäämiseen. Heti kun hän oli keksinyt keinon voidakseen olla yhteydessä Ludvigin kanssa, eli hän atelierissa kuin suloisessa pakopaikassa, yksin keskellä hälisevää maailmaa, ajatellen vain upseeria ja häntä uhkaavia vaaroja. Italiatar, vaikka ihailikin vilpittömästi jaloja luonteita, jotka eivät tahdo kavaltaa poliittista luottamustaan, vaati Ludvigia viivyttelemättä antautumaan kuninkaalliselle auktoriteetille, toivoen saavansa siten pitää hänet Ranskassa, mutta Ludvig ei myöskään tahtonut antautua, toivoen siten saavansa viipyä piilopaikassaan.
Jos intohimot syntyvät ja kasvavat vain romantillisten syiden vaikutuksesta, ei koskaan ollut niitä löytynyt niin paljon kuin nyt liittämässä kahta sydäntä yhteen. Siksi Zinevran ystävyys Ludvigiin ja Ludvigin häneen kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin tavallisessa salonkielämässä vuodessa. Eikö onnettomuus ole luonteiden koetuskivi? Zinevralle oli siis helppoa tutkia ja arvioida Ludvigia, ja pian tunsivat he molemminpuolista kunnioitusta toisiaan kohtaan Hieman Ludvigia vanhempana, oli Zinevralle niin nuoren mutta voimakkaan näköisen ja kohtalon koetteleman nuorukaisen kanssa seurustelemisessa jotain romanttista. Ludvig puolestaan tunsi sanomatonta iloa antautuessaan kaksikymmentäviisivuotiaan neidon suojelukseen. Eikö se ollut todistus rakkaudesta? Kauneus ja ylpeys, voima ja heikkous yhdistyneinä antoivat Zinevralle vastustamattoman vetovoiman: siksi olikin Ludvig kokonaan hänen vallassaan. Lopulta rakastivat he toisiaan jo niin syvästi, ettei heidän tarvinnut sitä kieltää eikä tunnustaa.