Eräänä iltapäivänä kuuli Zinevra sovitun merkin: Ludvig naputti neulalla seinään, niin hiljaa ettei se synnyttänyt sen suurempaa ääntä kuin hämähäkki kutoessaan seittiään, ja pyysi siten päästä piilopaikastaan; Zinevra katsahti ympärilleen, näkemättä Lauraa, ja vastasi merkkiin; mutta aukaistessaan oven näki Ludvig tytön ja vetäytyi nopeasti takaisin. Ihmetellen katselee Zinevra ympärilleen, näkee Lauran ja sanoo hänelle, käyden lähemmäksi:
— Viivyt kovin myöhään, rakkaani. Tämä pää näyttää minusta jo kuitenkin valmiilta, vain varjoa pitää hieman korjata tuon palmikon päässä.
— Olisit kovin herttainen, sanoi Laura, liikuttavasti, jos tahtoisit korjata tämän kopion; niin minulle jäisi jotain sinusta…
— Mielelläni, vastasi Zinevra, uskoen siten varmasti pääsevänsä hänestä vapaaksi. Luulin, jatkoi hän, tehden hienoja kosketuksia pensselillä, että sinulla on pitkä matka kotoasi tänne.
— Oi! Zinevra, kohta minä menen, ja ainaiseksi! huudahti tyttö surullisesti.
— Jätät herra Servinin? kysyi italiatar, olematta läheskään niin harmistunut noista sanoista kuin mitä hän olisi ollut kuukausi takaperin.
— Et näytä huomaavan, Zinevra, että jonkun aikaa vain sinä ja minä olemme olleet täällä.
— Se on totta, vastasi Zinevra äkisti ikäänkuin muiston herättämänä. Ovatko nuo neidit ehkä sairaita, joko naimisiin menossa, tai heidän isänsä päivystämässä palatsissa?
— Kaikki ovat jättäneet herra Servinin, vastasi Laura.
— Mutta miksi?