— Olette kadottanut kaikki oppilaanne ja tulolähteenne minun tähteni.
Taiteilija otti Ludvigin ja Zinevran kädet ja liitti ne yhteen.
— Te menette naimisiin, lapset? kysyi hän sydäntä liikuttavasti.
Molemmat painoivat silmänsä alas ja hiljaisuus oli heidän ensimäinen
rakkaudentunnustuksensa.
— No! jatkoi Servin, te tulette onnellisiksi eikö niin? Löytyykö mitään millä maksaa kahden sellaisen olennon rakkauden?
— Minä olen rikas, sanoi Zinevra, sallikaa minun tarjota teille korvausta.
— Korvausta! huudahti Servin. Mutta kun saadaan tietää, että muutamien teeskentelijäin parjaukset ovat loukanneet minua, ja että olen antanut turvapaikan vainotulle, lähettävät kaikki vapaat miehet Parisissa tyttärensä atelieriin. Silloin minä ehkä jään kiitollisuudenvelkaan teille…
Ludvig puristi suojelijansa kättä, voimatta mitään puhua, viimein sanoi hän vilpittömimmällä äänellä:
— Teille olen minä velkaa koko onneni.
— Olkaa onnelliset, minä liitän teidät yhteen, sanoi maalari koomillisella hartaudella, levittäen kätensä rakastuneiden pään päälle.
Tämä taiteilijapila poisti heidän vakavuutensa ja sai heidät hymyilemään. Italiatar puristi lujasti Ludvigin kättä, isänmaansa tavan mukaan.
— No! rakkaat lapset, jatkoi Servin, te luulette nyt, että kaikki tulee onnistumaan ihmeteltävän hyvin. Erehdytte hieman.