— Te olette Luigi Porta? kysyi vanhus.
— Niin.
— Bartolome di Piombo nousi seisomaan, horjui, oli pakotettu nojamaan tuoliin, ja tuijotti puolisoonsa. Elisa Piombo tuli hänen avukseen; vanhukset tarttuivat hiljaa toistensa käsiin ja poistuivat huoneesta, jättäen tyttärensä inhoavalla katseella. Luigi Porta katsoi ihmeissään Zinevraan, joka muuttui valkoiseksi kuin marmoripatsas ja tuijotti oveen, josta vanhempansa olivat kadonneet: tuossa hiljaisuudessa ja poistumisessa oli jotain niin juhlallisen kaameata, että Zinevra tunsi, ehkä ensimäisen kerran, pelon tunteen hiipivän sydämeensä. Hän risti kätensä ja huokasi niin hiljaa, ettei sitä olisi voinut kuulla muu kuin rakastaja:
— Kuinka paljon onnettomuutta yhdessä sanassa!
— Rakkautemme nimessä, mitä sinä sanoit? kysyi Luigi Porta.
— Isäni, vastasi hän, ei ole milloinkaan kertonut; minulle surkuteltavasta historiastamme, ja minä poistuin: Korsikasta liian nuorena voidakseni tuntea sen.
— Olisiko meidän välillämme vendetta? kysyi Luigi väristen.
— On. Äidiltäni olen saanut tietää, että Portat tappoivat kaikki veljeni ja polttivat talomme. Isäni tappoi koko sinun sukusi. Kuinka sinä jäit elämään, sinä, jonka hän uskoi sitoneensa sänkypylvääseen, ennenkuin sytytti talon palamaan.
— En tiedä, vastasi Luigi. Kuusivuotiaana vietiin minut Geneveen, Colonna-nimisen vanhuksen luo. Minulle ei annettu mitään yksityiskohtaisia tietoja omaisistani. Tuo Colonna oli minulle kuin isä, ja minä käytin hänen nimeänsä kunnes astuin sotapalvelukseen. Koska tarvitsin todistuksia, näyttääkseni kuka olin, ilmoitti vanha Colonna, että minulla, heikolla oliolla, ja melkein lapsella vielä on vihamiehiä. Hän neuvoi minua ottamaan vain nimen Luigi, eksyttääkseni heitä.
— Poistu, poistu, Luigi! huudahti Zinevra; älä sentään! minun täytyy saattaa sinua. Niinkauan kun viivyt isäni talossa ei sinulla ole mitään vaaraa; mutta heti kun poistut, ole varovainen! sinä kuljet vaarasta toiseen. Isälläni on kaksi korsikalaista palveluksessaan, ja jos ei hän itse, niin ne, uhkaavat elämääsi.