— Zinevra, sanoi hän, tuleeko tämä viha siis vallitsemaan meidänkin välillämme?
Tyttö hymyili surullisesti ja painoi päänsä ales. Kohta hän kohotti sen taas jonkinlaisella ylpeydellä, ja sanoi:
— Luigi! vain siksi että rakkautemme on tahraamaton ja vilpitön, olen kyllin voimakas kulkemaan valitsemaani tietä. Mutta nyt on kysymys onnesta, jonka pitää jatkua koko elämän ajan, eikö?
Luigi vastasi vain hymyilyllä, ja puristi Zinevran kättä. Tyttö ymmärsi, että vain tosi rakkaus kykenee sillä hetkellä syrjäyttämään tavalliset valat. Luigin tyyni ja omantunnonmukainen tunteiden ilmaisu todisti sen voimaa ja kestävyyttä.
Nuoren parin kohtalo oli täyttynyt. Zinevra aavisti suuria vastoinkäymisiä tulevaisuudessa. Mutta ajatus jättää Ludvig, ajatus, joka ehkä oli nopeasti vilahtanut hänen aivoissaan, katosi kokonaan. Ikuisesti hänen! Sitten hän päättäväisenä johdatti nuorukaisen pois talosta, eikä jättänyt häntä ennen kun olivat tulleet sen vaatimattoman asunnon eteen, jonka Servin oli upseerille vuokrannut.
Palattuaan isänsä luo oli hänen kasvoillaan tyyni, ratkaisevan päätöksen antama vakava ilme. Hän loi vanhempiinsa, jotka hän huomasi olevan valmiina illallispöydän ääressä, ei vähääkään ylpeän, vaan täydestä onnesta loistavan katseen. Hän näki vanhan äitinsä itkeneen juuri, ja hänen itkusta surkastuneet silmäluomensa järkyttivät hetken hänen sydäntään, mutta hän salasi liikutuksensa. Piombo näytti olevan liian julman hyökkäyksen, liian syvän tuskan ahdistamana, voidakseen kuvata sitä tavallisilla ilmaisukeinoilla. Palvelijat toivat pöytään ruuan, johon ei kuitenkaan kukaan koskenut. Vastenmielisyys ruokaan on yksi niistä oireista, jotka ilmaisevat suurta mielenliikutusta. Kaikki kolme nousivat seisomaan, kuitenkaan puhuttelematta toisiaan. Kun Zinevra istui vanhempainsa välissä suuressa, hämärän verhoamassa salonkissa, tahtoi Piombo puhua, muttei löytänyt sanoja; hän yritti kävellä, mutta tunsi itsensä siihenkin liian heikoksi; vaipuen tuolilleen soitti hän.
— Pietro, mutisi hän viimein palvelijalle, sytytä tuli, tunnen itseni viluiseksi.
Zinevra vavahti ja katseli peloissaan isäänsä. Se sisäinen taistelu, joka paroonissa raivosi, oli epäilemättä tuskallinen, sillä hänen kasvojaan oli vaikea tuntea. Zinevra tunsi itseään uhkaavan vaaran suuruuden, mutta ei vapissut, päinvastoin, ne syrjäsilmäykset, joita Bartolome heitti tyttäreensä, näyttivät ilmaisevan, että hän itse pelkäsi sillä hetkellä sitä tulista luonnetta, jonka hän oli luonut. Heidän välillään täytyi kaiken olla äärimäistä. Sentähden tunsi paroonitarkin pelkoa ajatellessaan isän ja tyttären tunteissa varmasti tapahtuvaa muutosta.
— Zinevra, sinä rakastat perheesi vihollista, virkkoi Piombo viimein, rohkenematta katsoa tytärtänsä.
— Se on totta, vastasi tytär.