— Miksi tapoitte Portat?
— Me olimme sopineet keskenämme, vastasi hän, Barbantit saivat sen aikaan. Sen päivän aamuna, jolloin meidän piti juoda sovinnonmalja, täytyi minun jättää heidät, sillä minulla oli asioita toimitettavana Bastiassa. He jäivät minun asuntooni, ja polttivat minun viinirypäletarhani Longonessa. He tappoivat poikani Gregorion. Tyttäreni ja vaimoni pääsivät pakoon, sillä he olivat molemmat nauttineet Herranehtoollista sinä aamuna, joten Pyhä Neitsyt suojeli heitä. Kun palasin, en löytänyt enää kotiani, minä etsin sitä tuhassa harhaillen. Kuunvalossa huomasin tallanneeni Gregorion ruumista.
— Haa! Portat ovat tehneet rikoksen! huudahdin minä. Kiiruhdin heti maki'in,[1] siellä kokosin ympärilleni muutamia uskollisia miehiä, jotka olivat minulle kiitollisuudenvelassa, Te kuulette, Bonaparte? ja niin me lähdimme Portan asuntoa kohden. Saavuimme sinne viiden aikaan aamulla, ja seitsemältä olivat he kaikki Jumalan edessä. Sallimus laittoi niin, että Elisa Vanni pelasti lapsen, pienen Luigin, vaikka minä olin itse sitonut hänet sänkyyn kiinni, ennenkuin sytytin talon palamaan. Jätin saaren niin äkkiä, etten ehtinyt ottaa selvää jäikö Luigi todellakin elämään.
Bonaparte katseli Bartolomea kysyvästi, mutta rauhallisesti.
— Montako heitä oli? kysyi Lucian.
— Seitsemän, vastasi Piombo. Ne olivat teidän vainoojianne ennen.
Nämät sanat eivät herättäneet minkäänmoista vihanilmausta veljeksissä.
— Haa! Te ette ole enää korsikalaisia! huudahti Bartolome toivottomana. Hyvästi… Kerran suojelin minä teitä, lisäsi hän nuhtelevalla äänellä. Ilman minua ei äitinne olisi tullut Marseilleen, — jatkoi hän Bonapartelle, joka näytti miettivän, nojaten kyynärpäällään kaminiin.
— Omantunnon mukaan, Piombo, vastasi Napoleon, en voi ottaa teitä suojelukseeni. Minusta tuli suuren kansakunnan päällikkö, minä muodostan tasavallan, minun täytyy sovelluttaa lakia.
— Haa! Haa! huudahti Bartolome.