Vihdoin valkeni hääpäivä. Zinevralla ei ollut ketään vierellään. Luigi oli sillä aikaa, kun hän pukeutui, mennyt etsimään tarvittavia todistajia. Ne olivat kaksi hyvää ystävää. Husaarialiupseeri joka oli liittynyt sotaretkillä Luigiin sellaisilla siteillä, jotka eivät milloinkaan katkea; hänestä oli tullut vuokra-ajuri. Toinen, rakennusurakoitsija, oli sen talon isäntä, johon nuorikot aikoivat mennä asumaan. Kumpikin otti yhden ystävän mukaansa, ja neljän saapuivat he Luigin kanssa noutamaan hänen tulevaa puolisoansa. Tottumattomina suuren maailman tapoihin, ja pitäen Luigille lupaamaansa palvelusta vain yksinkertaisena asiana, olivat he pukeutuneet kylläkin säädyllisesti, muttei komeasti, eikä mikään todistanut juhlallista hääkulkuetta. Zinevra oli itsekin pukeutunut yksinkertaisesti, vaatimattomien olosuhteittensa mukaan; kuitenkin oli hänen kauneudessaan jotain niin jaloa ja kunnioitettavaa, että todistajien onnittelut pysähtyivät heidän huulilleen, ja he tekivät vain kunnioittavan kumarruksen. Zinevra vastasi samoin; he eivät voineet muuta kuin ihailla häntä. Tämä pidättäytyminen synnytti heidän välilleen kylmyyttä. Vain sellaisten ihmisten kesken, jotka tuntevat itsensä yhdenvertaisiksi, voi ilo olla täydellinen. Sattuma tahtoi siis, että kaikki olisi morsiusparin ympärillä synkkää ja jäykkää, eikä mistään heijastaisi onnea.
Kirkko ja kaupungintalo eivät olleet kovin kaukana hotellista. Korsikalaiset, neljän lainmääräämän todistajan kanssa, menivät sinne Jalkasin, eroten kaikessa seuraelämän juhlallisista tavoista. Kaupungintalon pihalla näkivät he suuren joukon vaunuja, mikä todisti siellä olevan paljon vieraita, he menivät ylös ja tulivat suureen saliin, missä onnellisen näköiset morsiusparit odottivat hieman kärsimättöminä kaupunginosan päällikköä. Zinevra istuutui Luigin viereen pitkän penkin päähän, ja heidän todistajansa jäivät seisomaan istuinpaikkojen vähyyden takia. Kaksi, vastavihittyä, vaaleihin puettua, nauhoilla, pitseillä, helmillä ja kukilla koristettua naista seisoi iloisten sukulaisten ja vanhempiensa ympäröiminä; kummankin silmistä loisti onni ja autuus. Isät, todistajat, veljet ja sisaret menivät ja tulivat, kuin vilisevä mehiläisparvi laskevan auringon valossa. Jokainen näytti ymmärtävän tuon elämän lyhyen hetken arvon, jolloin sydän on kahden toivon välillä menneisyyden halujen ja tulevaisuuden lupausten. Zinevra tunsi sydäntään ahdistavan näkemästään, ja puristi Luigin käsivartta. Kyynel vierähti nuoren korsikalaisen silmästä; silloin vasta hän tajusi kuinka paljon Zinevra uhrasi hänelle. Tuo kyynel saattoi Zinevran unohtamaan hetkeksi katkeran muistonsa. Rakkaus vuodatti rikkauttaan noiden kahden rakastuneen päälle; jotka keskellä tätä meteliä eivät nähneet enää muita kuin toisensa. He olivat tuossa ihmisjoukossa ainoat, jotka olivat sellaisia kuin pitääkin olla sillä hetkellä. Heidän todistajansa, välinpitämättöminä juhlamenoista, keskustelivat rauhallisesti asioistaan.
— Kaura on kovin kallista, virkkoi aliupseeri urakoitsijalle.
— Ei se vielä niin paljoa ole kallistunut, suhteellisesti, kuin kipsi, vastasi urakoitsija.
Ja he astelivat läpi salin.
— Kuinka paljon täällä menee aikaa hukkaan! huudahti urakoitsija, pistäen paksun hopeakellonsa takaisin taskuunsa.
Yhteenlikistetyt Luigi ja Zinevra näyttivät olevan kuin yksi persoona. Runoilija olisi ihaillut noita kahta samanlaisilla tunteilla yhdistynyttä päätä, samanvärisiä, surumielisiä ja hiljaisia, täydellisenä vastakohtana tuolle koruissa humisevalle ihmisjoukolle. Yhdeltäpuolen tyhjänpäiväistä lörpöttelyä, toiseltapuolen onnellisten sielujen juhlallinen hiljaisuus: maa ja taivas. Mutta värisevä Zinevra ei onnistunut kokonaan poistamaan itsestään naisellista heikkoutta. Taikauskoisena italiattarena hän näki tuossa vastakohdassa jonkinlaisen varoittavan merkin, ja säilytti sydämessään pelontunnetta, voittamatonta kuin rakkautensa.
Livreapukuinen palvelija aukasi kaksoisovet, tuli hiljaista, ja hänen äänensä kaikui kuin ketun ulina, kun hän kutsui herra Luigi Portaa ja neiti Zinevra di Piomboa. Morsiusparista tuntui asema kiusalliselta. Piombon nimen maine herätti huomiota, uteliaat etsivät saattuetta, jonka edellytettiin olevan ylellisen. Zinevra nousi seisomaan, hänen ylpeydestä salamoivat silmänsä tekivät valtavan vaikutuksen ihmisjoukkoon; ottaen Luigin käsivarresta kiinni astui hän päättäväisenä eteenpäin, todistajien seuraamana. Yhä suureneva ihmetyksen mumina ja halveksivat silmäykset muistuttivat Zinevraa siitä, että maailma vaatii tyydyttävää selitystä vanhempain poissaolosta: isän kirous näytti seuraavan häntä.
— Odottakaa sukulaisia, sanoi kaupunginpäällikkö apulaiselle, joka luki nopeasti asiakirjoja.
— Vanhemmat voivat panna vastaan, sanoi sihteeri pitkäveteisesti.