— Mitä varten ihmiset asettautuvat väliimme? virkkoi hän yksinkertaisuudella, mikä viehätti Luigia.
Ilo teki vastavihityt vilkkaammiksi. He eivät nähneet taivasta eikä maata ja lensivät kuin linnut kirkkoa kohden. Vihdoin saapuivat he synkännäköisen sivukappelin vaatimattoman alttarin ääreen, missä vanha pappi vielä siunasi heidän liittonsa. Siellä, samoin kuin kirkossakin, häiritsi heidän tunnelmaansa kaksi komeasti puettua morsiusparia ylellisine seurueineen.
Kun tuli hetki pitää Luigin ja Zinevran pään päällä tuota ikuisen liiton symboolia, tuota valkoista säteilevää iestä, muutamille niin suloista, toisille niin tuskallista, etsi pappi turhaan niitä nuoria poikia, joille tämä suloinen palvelus kuuluu: kaksi todistajaa sai käydä heidän sijastaan. Kirkonmies teki vastavihityille selvää elämän vaaroista ja velvollisuuksista, ja siitä mitä heidän tulee kerran opettaa lapsilleen, antaen samalla pienen viittauksen Zinevran vanhempien poissaolon suhteen; vietyään heidät sitten Jumalan eteen, kuten kaupunginpäällikkö oli vienyt heidät lain eteen, lopetti pappi messunsa ja jätti heidät.
— Jumala heitä siunatkoon! sanoi aliupseeri urakoitsijalle kirkon ovella. Ei milloinkaan ole toisilleen soveliaampaa paria luotu. Tytön vanhemmat ovat tyhmiä. En tunne ainoatakaan sotilasta, joka olisi urhoollisempi kuin eversti Ludvig! Jos jokainen olisi käyttäytynyt kuten hän, olisi toinen[11] täällä vielä.
Sotilaan siunaus, ainoa, minkä he saivat sinä päivänä, vuodatti ikäänkuin palsamia Zinevran sydämeen.
He erosivat, puristettuaan toistensa kättä, ja Luigi kiitti sydämellisesti talonisäntää.
— Hyvästi, ystäväni, huusi Luigi vielä aliupseerille, kiitän teitä.
— Kokonaan palveluksessanne, everstini! Sielu, ruumis, hevoset ja vaunut, kaikki mitä minulla on, ovat teidän.
— Kuinka paljon hän pitää sinusta! sanoi Zinevra.
— Luigi johdatti nopeasti nuorta vaimoansa tulevaa kotiaan kohti, pian saapuivat he vaatimattomaan huoneustoon, ja siellä, kun ovi oli sulkeutunut, otti Luigi puolisonsa käsivarsilleen, huudahtaen: