— Minun Zinevrani! sillä nyt sinä olet minun, täällä alkaa vasta todellinen juhla. Täällä, lisäsi hän, hymyilee kaikki meille.
Yhdessä kävivät he läpi kaikki kolme huonettansa. Etuhuone teki salin ja ruokasalin virkaa. Oikealla sijaitsi makuuhuone, vasemmalla iso työhuone, jonka Luigi oli järjestänyt rakkaalle puolisolleen, ja missä tämä löysi telineitä, värilaatikkoja, kipsimöhkäleitä, malleja, puuihmisiä, maalauksia, paletteja, sanalla sanoen koko taiteilijan kaluston.
— Siellä tulen minä tekemään työtä, virkkoi hän innostuneena. Hän katseli seinäpaperia, huonekaluja, ja kääntyi Luigin puoleen kiittääkseen häntä, sillä tuo pakopaikka oli tavallaan miltei ylellinen: kirjastossa löytyi Zinevran mielikirjoja, perällä oli piano. Hän istuutui sohvalle, veti Luigin viereensä, ja virkkoi hyväilevällä äänellä, puristaen hänen kättänsä:
— Sinussa on taiteellisuutta!
— Teet minut onnelliseksi puheillasi, vastasi hän.
— Mutta katsellaan kaikki, pyysi Zinevra.
He astuivat yhteiseen huoneeseensa, puhtaan valkoiseen kuin immyt.
— Haa! mennään pois, virkkoi Luigi nauraen.
— Mutta minä tahdon nähdä kaikki. Ja Zinevra tarkasteli huonekaluja mitalia tutkivan muinaisesinekauppiaan tarkkuudella, hän hypisteli silkkiä ja nauhoja nuoren aviovaimon lapsellisella tyytyväisyydellä purkaessaan häälahjakoriaan.
— Me alamme tuhlaavaisesti, virkkoi hän viimein puolittain iloisena, puolittain tyytymättömänä.