— Se on totta! Koko sotilaspalkkani jäännös on tuossa, vastasi Luigi.
Ostin ne rehelliseltä mieheltä, nimeltään Gigonnet.
— Minkätähden? jatkoi hän nuhtelevalla äänellä, jossa ilmeni peitettyä tyytyväisyyttä. Luuletko, että olisin ullakkokamarissa vähemmän onnellinen? Mutta lisäsi hän, kaikki on täällä kovin miellyttävää, ja kuuluu meille.
Luigi suhtautui häneen sellaisella innostuksella, että hän laski silmänsä ja virkkoi:
— Menkäämme katsomaan muuta.
Noiden kolmen huoneen yläpuolella, ullakkokerroksessa, löytyi pieni työkammio Luigille, keittiö ja palvelijan huone. Zinevra oli tyytyväinen asuntoonsa, vaikka näköalaa rajoittikin naapuritalon leveä seinä, ja valo tuli synkännäköiseltä pihalta. Mutta he olivat molemmat niin iloisia ja toivehikkaita tulevaisuuden suhteen, että kaikki näytti heistä miellyttävältä. He olivat rajattoman Parisin humussa kuin kaksi päärlyä valtameren pohjalla; kaikille muille olisi se ollut vankila, heille se oli paratiisi.
Heidän ensimäiset yhdessäolonsa päivät kuuluivat rakkaudelle. Oli liian vaikeata siirtyä heti työhön, eivätkä he rohjenneet vastustaa rakkautensa kiehtovaa lumoa. Luigi viipyi useita tuntia puolisonsa vierellä, ihaillen hänen kutriensa väriä, hänen otsansa muotoa, hänen hurmaavia silmiään, ilmaisten tyydytetyn rakkautensa onnea. Ja Zinevra hyväili Luiginsa tukkaa, eikä väsynyt milloinkaan ihailemasta hänen kauneuttaan, beltà polgorante,[13] kuten hänellä oli tapana sanoa, ja hänen piirteittensä hienoutta ja liikkeittensä ylevyyttä; ne hurmasivat Zinevraa, samoin kuin hänen viehkeytensä lumosi Luigin. He leikkivät kuin lapset kaikilla mitättömyyksillä, jotka aina päättyivät rakkauden suloiseen haaveiluun. He harhailivat yhdessä kentillä, kaupungin ulkopuolella, kaikkialla löytäen rakkautensa heijastusta: kukkasissa, taivaalla, laskevan auringonsäteilyssä; he näkivät sitä ilmassa liitelevissä pilvenhattaroissakin, kukin päivä oli erilainen heille, heidän rakkautensa kasvoi yhä, siksi että se oli todellinen. Muutamassa päivässä totesivat he, että heidän sielunsa ovat niitä, joiden tyhjentymätön rikkaus näyttää lupaavan aina uusia ja uusia nautintoja tulevaisuudessa. Se oli rakkautta koko yksinkertaisuudessaan, loppumatonta lapsellista jokeltelua. Luigi ja Zinevra olivat jo tunteneet kaiken rakkaudesta. Eikö rakkaus ole kuin meri, jota arki-ihmiset hätäisesti silmäiltyään syyttävät yksitoikkoisuudesta, — kun taas toiset voivat viihtyä päiväkausia ihailemassa sitä, löytäen siinä loppumattomiin vaihtelua, joka hurmaa heitä.
Mutta hetki tuli nuoren pariskunnan jättää Eedeninsä. Toimeentulo vaati tekemään työtä. Zinevra, jolla oli erikoinen kyky jäljentää vanhoja maalauksia, alkoi tehdä kopioita ja sai hyvän maineen välittäjien piirissä. Luigi puolestaan etsi innokkaasti jonkunmoista hommaa itselleen; mutta oli kovin vaikeata nuorelle upseerille, jonka kaikki kyvyt rajoittuivat sotataidon täydelliseen tuntemukseen, löytää tointa Parisissa. Viimein eräänä päivänä, turhista ponnistuksistaan väsyneenä, ja toivottomana nähden koko taakan olevan Zinevran hartioilla, johtui hänelle mieleen käyttää hyödykseen kaunista käsialaansa. Sitkeydellä, johon puolisonsa antoi hänelle hyvää esimerkkiä, alkoi hän ahdistella Parisin prokuraattoreja, notaareja, asianajajia. Hänen vilpittömyytensä ja asemansa herätti myötätuntoa, ja hän sai niin paljon kirjoittamista, että oli pakotettu ottamaan apulaisia. Tämä toimi, ja Zinevran tauluistaan saama hinta, antoivat nuorelle pariskunnalle tilaisuuden joltiseenkin mukavuuteen, ja he olivat ylpeitä, voidessaan työllään ansaita kaiken.
Se oli heidän elämänsä kaunein aika. Päivät kuluivat nopeasti työssä ja rakkauden iloissa. Illalla, päivän työn päätyttyä, haaveilivat he onnestaan Zinevran huoneessa. Musiikki oli heidän lohdutuksensa. Ei milloinkaan näyttäytynyt nuoren emännän kasvoilla tyytymättömyyden ilmausta, eikä koskaan kuulunut hänen huuliltaan valittavaa sanaa. Aina näki Luigi hänet hymyilevin huulin ja säteilevin silmin. Molemmilla oli pääajatus, joka sai heidät löytämään huvia ikävämmässäkin työssä. Zinevra sanoi itselleen, että hän tekee tämän Luigin tähden, ja Luigi taas Zinevran vuoksi.
Jonkun kerran, puolisonsa poissaollessa, haaveili nuori vaimo siitä täydellisestä onnesta, jota hän saisi nauttia, jos voisi elää tätä elämää vanhempainsa kanssa, silloin vaipui hän syvään surumielisyyteen, tuntien omantunnon tuskien kalvavan sydäntään; synkät ajatukset liikkuivat kuin varjot hänen mielikuvituksessaan: hän näki vanhan isänsä yksin, tai äitinsä itkevänä väistävän pitkävihaista Piomboa, äkkiä nuo molemmat valkoiset vakavat päät kohosivat hänen edessään, ja näytti, ettei hän enää voi heitä nähdä, paitsi muistinsa kummittelevassa hämärässä. Tuo näky vaivasi häntä kuin aavistus.
Hän juhli avioliittonsa vuosipäivää, antaen puolisolleen muotokuvan, jota tämä usein oli toivonut, Zinevran kuvan. Se oli nuoren taiteilijattaren paras teos. Paitsi täydellistä yhdennäköisyyttä, hänen kauneutensa heijastus, sielunsa puhtaus, rakkautensa onni, olivat taitavasti hahmoitellut. Juhlittiin pääteosta.