Seuraava vuosi kului heiltä vielä yltäkylläisyydessä. Heidän elämänsä historia siltä ajalta voidaan tehdä kolmella sanalla: he olivat onnelliset. Ei mitään erikoista tapahtunut heille.
Kun alkoi talvi vuonna 1819, neuvoivat taulukauppiaat Zinevraa hankkimaan jotain muuta kuin kopioita, sillä yhä enenevän kilpailun takia eivät he voineet saada niitä kaupaksi. Rouva Porta huomasi tehneensä väärin kun ei ollut harjoitellut fantasiiataulujen maalausta, joka olisi voinut antaa hänelle mainetta: hän ryhtyi tekemään muotokuvia, mutta siinä täytyi hänen kilpailla lukuisten, vielä köyhempien taiteilijain kanssa. Koska Luigilla ja Zinevralla vielä oli jonkunverran jälellä keräämistään säästöistä eivät he kadottaneet toivoaan tulevaisuuden suhteen.
Talven loppupuolella samana vuonna työskenteli Luigi lakkaamatta. Hänkin oli saanut paljon kilpailijoita: kirjoittamisesta maksettiin niin vähän, ettei hän voinut enää pitää yhtään apulaista, joten hänen täytyi käyttää kaiken aikansa työhön, saadakseen saman summan kuin ennenkin. Hänen vaimonsa oli tehnyt muutamia onnistuneita tauluja; mutta välittäjät ostivat tuskin kuuluisienkaan taiteilijain tauluja. Zinevra tarjosi niitä mitättömästä hinnasta, kuitenkaan onnistumatta myymään.
Pariskunnan asema näytti toivottomalta; heidän sielunsa uivat onnessa, rakkaus tuhlasi heille aarteitaan, ja keskelle tätä iloa ilmestyi puutteen synkkä varjo; molemmat koittivat salata pelkoaan toisiltaan. Kun Zinevra, nähdessään Luigin kärsivän, tunsi itkun tuppautuvan esiin, lohdutti ja hyväili hän puolisoaan. Samoin Luigi salasi harminsa ja pettymyksensä, näyttäytyen Zinevralle hellänä ja rakastavana puolisona. He etsivät korvausta surulleen tunteidensa kiihoittamisessa, ja heidän puheensa, ilonsa, leikkinsä muuttuivat jonkunlaiseksi kiihkoiluksi. He pelkäsivät tulevaisuutta. Mitä tunnetta voi verrata tällaiseen intohimoon, joka ehkä loppuu huomispäivänä kuoleman tai hädän pakottamana? Kun he pohtivat toimeentulonmahdollisuuksiaan, tunsi kumpikin halua purkaa surunsa toiselleen. Eräänä yönä, Zinevra etsi turhaan puolisoaan viereltään, ja nousi peloissaan. Heikko valonkajastus pihamaalle ilmoitti hänelle, että miehensä työskentelee öisin. Luigi oli odottanut kunnes puolisonsa vaipui uneen, ennenkuin lähti ylös työhuoneeseensa. Kello löi neljä, Zinevra paneutui uudelleen maata ja teeskenteli nukkuvansa. Luigi palasi uupuneena ja unisena, ja Zinevra katseli säälien noita kauniita kasvoja, joille yhtämittainen työ ja murhe oli jo ehtinyt piirtää merkkinsä.
— Minun tähteni kirjoittaa hän yökaudet, sanoi hän itkien.
Äkillinen mielijohde kuivasi hänen kyyneleensä. Hän sai ajatuksen ruveta jäljittelemään Luigia. Samana päivänä meni hän erään rikkaan kaivertajan luokse, mukanaan suosituskirje Eli Mogus nimiseltä taulukauppiaalta, ja sai yritettäväkseen kaiverrustöiden värittämistä. Päivällä hän maalasi ja hoiti taloutta, ja kun yö tuli alkoi hän värittää kaiverruksia. Molemmat menivät yhteiseen vuoteeseensa ainoastaan kohta noustakseen siitä. Kumpikin teeskenteli nukkuvansa, ja poistui heti kun luuli pettäneensä toisen. Eräänä yönä Luigi, ylenmääräisen työn uuvuttamana, aukasi ikkunan hengittääkseen puhdasta aamuilmaa, mutta katsoessaan ikkunasta ulos näki hän valonkajastuksen Zinevran lampusta pihalla; puutteen pitelemä mies arvasi kaikki, astui hiljaa ales ja yllätti vaimonsa työssä.
— Oi! Zinevra! huudahti hän. Hän hypähti pelästyneenä tuoliltaan ja punastui.
— Voisinko minä nukkua kun sinä teet työtä yökaudet? sanoi hän.
— Mutta minulla yksin on oikeus työskennellä siten.
— Voinko minä jäädä toimettomaksi, vastasi nuori vaimo, silmät itkusta kosteina, kun tiedän, että joka leivänmuru maksaa minulle pisaran verestäsi? Minä kuolisin, jos en saisi jakaa ponnistuksia kanssasi. Eikö kaikki pidä olla yhteistä meidän välillämme, ilo ja suru?