Huone oli hyvin valaistu suurilla katto- ja seinälaseilla, varustettuna vihreillä verhoilla, joiden avulla maalarit ottavat sopivan valon. Joukko karrikatyyrejä, rivi värillä ja veitsenkärjellä piirrettyjä päitä tummanharmaaksi maalatulla seinällä todisti, paitsi luomistapojen erilaisuutta, että hyvin kasvatetuilla naisilla on yhtä rikas mielikuvitus kuin konsanaan miehillä. Pieni uuni pitkine torvineen, joka teki pelottavia polvekeviivoja ennenkuin ulottui kattoon saakka, oli huoneen välttämätön koriste. Joka seinällä löytyi hyllyjä, täynnä suloisessa sekasotkussa makaavia kipsimalleja, enimmäkseen paksun pölyn peitossa. Hyllyn alapuolella, siellä täällä, joku naulasta riippuva Niobin pää näytti kärsivää naamaansa, tuossa hymyili Venuksen tapainen, tuolla pisti silmään almua pyytävän kerjäläisen käsi, ja muutamia sauhun kellastuttamia "nahattomia", jotka varsin kuvaavasti esittivät eilen arkusta vedettyjä ruumiita; lopuksi maalaukset, piirustukset, veistokset, puitteet ilman kangasta ja kangaspalat ilman puitteita, antoivat tuolle kaikkea muuta paitsi sopusuhtaiselle huoneelle atelierin täydellisen leiman, toisin sanoen kummallinen sekoitus koristeista ja alastomuudesta, kurjuudesta ja ylellisyydestä, tarkkuudesta ja huolimattomuudesta.
Tämä jättiläishalli, missä kaikki, vieläpä ihminenkin näyttää pieneltä, tuoksuu kuin teatterin kulissit; siellä on vanhoja rääsyjä, kullattuja koristeita, kangaspaloja, koneita, mutta siellä on myös, en tiedä mikä, suuri kuin itse ajatus; on nero ja kuolema, Diana tai Apolono pääkallon tai luurangon vieressä; kauneus ja epäjärjestys, runous ja todellisuus, varjossa säteilevät värit, ja usein koko draama, liikkumaton ja, hiljainen. Mikä taiteilijapään symbooli!
Sillä hetkellä, kun tämä kertomus alkaa, levitteli kirkas heinäkuun aurinko säteitään atelieriin, ja kaksi sädettä kulki läpi huoneen, muodostaen leveitä läpinäkyviä kultaviiruja, joissa pölyhiukkaset kimaltelivat, kaksitoista pystyynnostettua maalaustelinettä tankoineen muistutti mastometsää satamassa. Joukko nuoria naisia teki sen elävämmäksi ulkonäkönsä ja pukunsa erilaisuudella. Himmeät varjot, joita kunkin telineen tarpeen mukaan asetetut vihreät verhot heittivät huoneeseen, synnyttivät kummallisia vivahduksia valon ja varjon välille.
Tämä ryhmä oli kauniimpi kuin kaikki atelierin maalaukset. Vaalea, yksinkertaisesti puettu tyttö oli vetäytynyt syrjään tovereistaan, ja näytti työskentelevän rohkeasti, ikäänkuin olisi edeltäpäin aavistanut hukkatyötä; ei kukaan katsellut eikä puhutellut häntä; hän oli kaunein heistä, vaatimattomin ja vähimmän rikas. Kaksi varsinaista ryhmää oli muodostunut heistä, ja ne eroittautuivat selvästi toisistaan muualla, paitsi atelierissä, missä sääty ja rikkaus piti olla unohdettuna.
Seisoen tai istuen nämät nuoret tytöt värilaatikkoineen, pensseleillään leikkien, hypistellen palettejaan, maalaillen, puhellen, nauraen, laulellen, taiteensa valtaan antautuneina luonteensa paljastaen muodostivat harvinaisen näytelmän: tuossa ylpeä, oikukas mustasilmäinen heitti silloin tällöin ympärilleen välähteleviä silmäyksiä; tuolla huolimattoman ja iloisen näköinen, hymyilevine huulineen, kastanjanruskeine kutrineen, valkoisine, hienoine käsineen, aito ranskalainen neitonen, vilkas, avomielinen, nykyhetkessä elävä; toinen, haaveellinen, synkkämielinen, kalpea, pää kumarassa kuin lakastuneella kukalla; häntä vastapäätä, kookas, välinpitämätön, ynseännäköinen, ilmeettömine silmineen, vaitelias, mutta haaveellinen. Keskellä oleva älykkäännäköinen, mutta pisteliäs kuin jocoso espanjalaisessa komediassa, tähysteli jokaista vuoronperään, nauratutti heitä, ja nosteli liian vilkkaasti päätään ollakseen sievä! jakeli määräyksiään ensimäisen ryhmän oppilaille, johon kuului enimmäkseen pankkiirien, asianajajien ja liikemiesten tyttäriä; kaikki rikkaita ja ylpeitä, mutta saivat kuitenkin usein halveksivia silmäyksiä ylimystön tyttäriltä.
Näitä hallitsi kuninkaallisen virkamiehen tytär, pieni, hieman turhamainen olio, ylpeä isänsä korkeasta virasta; teeskenteli heti ymmärtävänsä mestarin neuvot ja koitti luulotella toisille työskentelevänsä innostuksesta; hän käytti silmälaseja, saapui aina hienosti puettuna, myöhästyi tavallisesti, ja pyysi tovereitaan keskustelemaan hiljaa. Tässä toisessa ryhmässä voi nähdä suloisia vartaloita, harvinaisia kasvonpiirteitä, mutta heidän katseissaan ei ollut paljoakaan kainoutta. Jos heidän hillitty käytöksensä oli komeaa ja liikkeensä sirot, puuttui heiltä vilpittömyyttä, ja voi helposti arvata heiden kuuluvan seurapiiriin, missä kohteliaisuus aikaisin muovailee luonteen, missä seuraelämän tarjoamien ilojen liiallinen nautinto kuolettaa hellemmät tunteet ja synnyttää itsekkäisyyttä.
Kun istunto oli täysilukuinen löytyi siellä kaikennäköisiä naisia, siellä oli melkein lapsiakin joukossa, suloisen viehkeitä impyeitä, neitosia, joiden puolittain avatusta suusta välkkyi rivi häikäisevän valkeita hampaita, ja joiden kasvoilla leikki neitseellinen hymy. Silloin ei atelieri muistuttanut haaremia, vaan pilvissä leijailevaa enkelijoukkoa.
Oli keskipäivän aika. Servin ei ollut vielä saapunut. Muutamia päiviä oli hän viettänyt enimmän osan ajastaan toisaalla sijaitsevassa työhuoneessaan, viimeistellen erästä näyttelyyn aikomaansa taulua Neiti Amélie Thirion, hienostoryhmän johtaja, alotti keskustelun ystävättärensä kanssa; hienostoryhmässä syntyi hiljaisuus; rahamiesten tyttärien ryhmä vaikeni myöskin hämmästyneenä, ja koitti arvailla keskustelun ainetta, mutta nuorten ultrain[2] salaisuus oli pian tunnettu. Amélie nousi pystyyn, otti muutamia askelia erästä telinettä kohden ja sysäsi sen pois oman ryhmänsä puolelta, lähelle lautaseinää, joka erotti atelierin pimeästä komerosta, minne heitettiin särkyneet kipsityöt, opettajan hylkäämät maalaukset, ja talvella polttopuut.
Tämä Amélien teko synnytti yllätyksen muminan, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä lopettamasta työtään, heittämällä samaan paikkaan maalilaatikon ja tuolin, vieläpä Proudhonin taulunkin, jota myöhästynyt oppilas oli jäljentänyt. Tämän tirannityön jälkeen työskenteli oikea ryhmä hiljaa, mutta vasemmisto keskusteli innokkaasti.
— Mitä sanoo neiti Piombo? virkkoi eräs neiti Matilde Roguinille, ensimäisen ryhmän oraakelille.