— Hän ei ole sellainen, että hän puhuisi, mutta viidenkymmenen vuoden kuluttua muistaa hän vielä loukkauksen, kuin olisi kärsinyt sen eilen, ja kostaa julmasti. Hän on henkilö, jonka kanssa minä en tahtoisi tulla epäsopuun.
— Maanpako, johon nämät neidit hänet tuomitsevat, on vielä vähemmän oikeutettu, sanoi toinen, koska neiti Zinevra oli toissapäivänä kovin surullinen; huhun mukaan oli hänen isänsä juuri eroitettu virastaan. Ja nyt tämä vielä lisäämään hänen suruaan, vaikka hän aina on ollut kovin ystävällinen noille Sadan Päivän neideille. Sanoiko hän koskaan heille loukkaavaa sanaa? Päinvastoin vältti hän politiikasta puhumista. Mutta meidän ultrat näyttävät toimivan enemmän mustasukkaisuudesta kuin puolueellisuudesta.
— Kiusaus houkuttelee minua noutamaan neiti Piombon telineen ja asettamaan se omani viereen, sanoi Matilde Roguin. Hän nousi jo lähteäkseen mutta pysähtyi yht'äkkiä: — Sellaisesta luonteesta kuin neiti Zinevralla on, virkkoi hän, ei voi edeltäpäin tietää, millätavoin kohteliaisuutemme otettaisiin vastaan; odottakaamme hetkinen.
— Eccola![3] huudahti mustasilmäinen.
Todella kuului portailta läheneviä askelia. Sana "Siinä hän!" lensi suusta suuhun, ja pelottava hiljaisuus vallitsi atelierissa.
Jotta lukija käsittäisi Amélie Thirion'in teon vakavuuden, on tarpeellista lisätä, että se tapahtui heinäkuun lopulla 1815. Bourbonien toinen paluu oli juuri hajoittanut useita ystävyysliittoja, joita ei ensimäinen kuningasvallan pystyttäminen ollut kyennyt horjuttamaan. Tällä hetkellä melkein kaikissa erimielisissä perheissä tapahtui noita surkuteltavia kohtauksia, jotka tahraavat kaikkien maiden historian poliittisten tai uskonnollisten eripuraisuuksien aikana. Lapset, nuorukaiset, vanhukset, kaikki ottivat osaa tähän hallitusta järkyttävään rojalistiseen kiihkoiluun. Eripuraisuus tunkeutui joka kotiin, ja epäluottamus loi synkät varjonsa ystävällisimpiin tekoihin ja puheisiin.
Zinevra Piombo rakasti Napoleonia kuin epäjumalaa; miten hän muuten olisi voinut häntä vihata? Keisari oli hänen isänsä hyväntekijä, ja heillä oli sama isänmaa. Parooni Piombo oli yksi niistä Napoleonin uskotuista, jotka tehokkaimmin auttoivat häntä palaamaan Elban saarelta. Kykenemättä salaamaan poliittista luottamustaan, ja vieläpä tahallaan ilmoittaenkin sen, vanha parooni Piombo päätti jäädä Parisiin, keskelle vihamiehiänsä. Zinevra Piombo oli siis sitä suuremmalla syyllä laskettava epäiltävien henkilöiden joukkoon, koska ei hän mitenkään salannut sitä harmia, minkä toinen kuningasvallan pystyttäminen hänen perheelleen tuotti. Ne kyyneleet, jotka hän vuodatti, aiheutti kaksinkertainen tieto Bonaparten pidättämisestä Belerofono laivalla, ja Labédoyèren[4] vangitsemisesta.
Neidit, jotka muodostivat aatelistoryhmän, kuuluivat Parisin yltiöpäisimpiin rojalistiperheisiin. Olisi vaikeata tehdä oikeaa kuvausta tuon aikakauden äärimmäisyyksistä ja Bonaparteihin kohdistetusta vihasta. Kuinka merkityksettömältä ja vähäpätöiseltä hyvänsä näyttäisikin Amélie Thirionin teko nykyään, oli se silloin suuren halveksimisen merkki. Zinevra Piombo, yksi Servinin parhaimmista oppilaista, oli hallinnut atelieriin tulostaan saakka erityistä paikkaa, josta hänet nyt tahdottiin karkottaa; aatelistoryhmä oli vähitellen ympäröinyt hänet; siis oli hänen karkoittamisensa paikasta, mikä niinsanoen kuului hänelle, ei ainoastaan loukkaus, vaan vieläpä vääryys; onhan jokaisella taiteilijalla oma hyväksikatsottu työpaikkansa.
Mutta poliittinen vihamielisyys oli hyvin vähän syynä tähän pienen "oikean ryhmän" käyttäytymiseen. Zinevra Piombo, Servinin taitavin oppilas, sai tämän kaiken toveriensa mustasukkaisuudesta; mestari ihaili lahjakkaimman oppilaansa kykyä, ja hänen rakastettavaa luonnettansa, ja vaati toisia ottamaan esimerkkiä hänestä; viimein, vaikka se vaikutusvalta minkä tuo nuori tyttö oli saavuttanut koko toveripiirinsä yli oli selittämättä, nautti hän samanlaista houkuttavaa voimaa kuin Bonaparte sotamiestensä suhteen. Aatelisryhmä oli jo muutamia päiviä aikonut syöstä kuningattaren valtaistuimelta, mutta koska ei kukaan uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, päätti neiti Thirion antaa ensimäisen ja samalla viimeisen iskun saadakseen toverit puolelleen. Vaikka Zinevra olikin vain muutamien rojalistipuoluelaisten vilpittömästi rakastettu ystävä, melkein kaikki politiikkaan osaa ottaneet myönsivät itsekseen, kiitos naisen erikoisen teräväjärkisyyden, että heidän piti suhtautua tuohon erimielisyyteen välinpitämättömästi.
Zinevran tullessa atelieriin vallitsi siellä siis syvä hiljaisuus.