Joku peipponen ylläni puussa ensi säveliinsä helähtää, ja alla siintävän korkean kuorin soi kuin hymninä valon jumalalle aamun hillityn riemukas, sanaton symfonia.

Täällä, pyhäkössä puiston, rannalla aavan, aamuisen meren, täällä on läsnä hän, jota etsin, hän, joka yksin voi lääkitä tuskan, hän, joka yksin lohdun suo, — täällä on rauha, täällä on ihana olla, täällä on kevään ja toiveitten aamun onni, — tänne, sen tunnen, on kätketty kaikkeuden vastaus.

SEIREENILAULUA.

Jo halki taivaankannen matkannut on päivän Phoibos kultavaunuillansa, ja Tetis hälle ruskolinnassansa on purppuraiset portit aukaissut

On umppunsa jo kukat sulkeneet,
kuin immet uinuvat ne unelmoivat,
ja helkkäin satakielen laulut soivat
yön kukkiin nostain onnen kyyneleet.

Kuin tuli hehkuu povi Tetiksen,
kuin tuli Phoibos Apollonin kaipuu,
kun ruskon ruusuvuotehelle vaipuu
he lemmenjuhlaan jumalaisehen.

Ken silloin elon arki-vahalla
ei tukkinut oo kuuroks korviansa,
hän silloin elon odysseiallansa
saa kuulla seireenien laulua.

Kuin onnen nektar vuotaa sieluun se
ja hivelee sen herkän ihanaksi,
niin kaipuunkylläiseksi, riutuvaksi,
kuin yksikään ei mainen sävele.

Ei kenkään, ken sen kerran kuulla saa,
sen tenhosta voi vapahaksi päästä;
ja seireenit ei uhrejansa säästä,
ne heidät kaipuunmyrkyin hivuttaa. —