Oi sävel tuskaisin ja ihanin! syöt sieluani sulomyrkyn lailla; ma olen vankis, kunnes Haadeen mailla yö vaientaa sun unhoin iäisin.
DITHYRAMBEJA.
I.
Sinä olet sytyttänyt minut, ah! sinun katsees salama polttaa minun sielussani, — ja minun on ihanan tuskainen olla.
Minä kuljin kaupunkia, isäini kaupunkia, jonka jokainen kivi on minulle muisto.
Sinä saavuit silloin kuin ilmestys kera valoisan, kukkivan kevään, — sinä astuit keväistä katua kauniina kuin unelma, ja auringon kultaiset säteet loistivat kuin sädekehä sinun ihanain kasvojes ympärillä.
Sinä rakkauteni runotar, sinä runon kirkastus keskellä elämän harmaan arjen, ah! minne häivyit sinä minulta?
II.
Minä palan! — enkä tahdokaan itseäni sammuttaa, sillä se palo on ihanin elämässä.
Ja kaunis, neitseellinen kevät puhkeaa kukoistukseen minun ympärilläni, puistojen heleän vehreät, lehtivät puut hohtavat haaveksivina ja onnellisina kuin morsiamet, ja kuulaan siintävä ikuinen taivas sädehtii auringon loistavista timanttisäteistä.