Ja minä käyn keväistä kaupunkia kuin ihanassa unessa, minä käyn kaupunkia ja etsin sinua, sillä sinun rakkautes yksin on minulle elämä — kaikki muu on kuin kuollut minulle!
III.
Minä olen kuin humaltunut rakkaudesta, minä olen kuin hullu järkevän kansan keskellä, minussa kuohuu väkevänä ja päihdyttävänä kevään kaikkivaltias riemunhuuma — ja minä olen onnellinen kuin lapsi!
Ulos keväiseen riemuun! ja nauti jokaisesta onnensäteestä, joka sinun sielusi ikävään lankeaa. Minun huoneeni vangitsee minua, se on kuin hautaholvi, jonne minä yöksi kätkeydyn, mutta jonka seinät minä kirjailen onnellisilla haaveilla valoisiksi. Ja minä lepään ja katselen ulos kuulaaseen yöhön, muistellen sinua — köyhin, kylmin, kuollein sanoin sieluni ihanan riemun ja tulisen tuskan runon taikariimuihin kätkien.
IV.
Minä olen monta nähnyt, mutta ei kukaan ole ollut niinkuin sinä. Minä olen monta rakastanut, mutta en ketään niinkuin sinua, sillä minä olen sairas rakkaudesta!
Tule, ilta! ja luo viileä varjosi kaduille, tule, ilta! ja vilvoita minun rintaani, sillä minussa palaa, tule, ilta! ja suo minun hukuttaa tuskani hänen rakkauteensa. Ah! on kuin edottaisi iäisyys minut armaastani.
V.
MEMENTO MORI!
Katso, taivaan kuulaus himmenee lehväin yllä, — kevätyön uneksiva hämy uinuttaa ihanasti sielua, niinkuin kaipaavan tanssin sävel valaistuista ikkunoista tuolla, — kukkain huumaavia tuoksuja henkii hiljainen yö, — ja minä uneksin yhä sinun rinnallasi puiston siimeksessä, hennomatta liikahtaa, — minä nään sinun katseessas oman sydämeni onnen — ja minussa soi: ihana on elämä, sen ilot ja surut, — ihana hiljaisuus, joka kerran vaientaa meiltä sen vaihtuvat sävelet! —