Ja minä katselen avoimen rintasi kuulakanhienoa hipiää, jonka alla veri lämpimänä rusoittaa, sinun rypäletuoreita huuliasi, joiden suudelma on kuin virvoittava lähde polttavankuivassa erämaassa, sinun lempeitä silmiäsi, joiden kaipaava katse lääkiten hyväilee sielua, — minä katselen sinua ja minussa kyyneltyy: — näen äitini, joka vanhana ja sairaana, surkastuneena ja yksinäisenä lepää toivottomalla vuoteellaan vapahduksen hetkeä odotellen.
Niin lepäät sinäkin kerran — syksyllä — kuihtuneena kuin kellastunut lehti!
NOCTURNUS.
Tyhjä on puisto, autio, lohduton, — lempeä muisto vain kuni henkäys hiljaa lehdillä käy. — Niinkö sa häivyit, niinkuin saavuitkin, tuoksuna kukkain pois kera kesäisen yön! — Tyhjä on syön, tyhjä on puisto, — lempeä muisto vain kuni henkäys hiljaa lehdillä käy.
AMETISTI.
(Albert Samain'in mukaan.)
Yli lehväin hämärä hiipi.
Oli ilta antiikin.
Jo tuhat vuotta Olympos oli suljettuna ollut ja Pathos hallinnut maailmaa, ja Panin huilu temppelilehdon autiudessa itki.
Ääriltä rauhattoman meren salaperäisen idän aamu kajasti. Ihmeellisin äänin tammien lehvät ennustaen liikkui, ja suuret valioliljat vuodattivat valkoista hymniään yli enkelien pyhittämän järven.
Taivas kauniimpana kuulsi kuin tunturikyyhkyn kaula… Ja pitkäin suortuvainsa lainehissa unelmoiva, hento nymfi kalpein kukin amuletin seppelöi.