Ja hänen eessään kajastuksen kuultehessa pieni, surullinen fauni, violetinvälke silmissään, sydämensä alakuloisuuden uskoi ruokopillin sointuihin…
Ja se lempi antiikin yön oli viimeinen…
ENDYMION.
Endymion, uneksija kuolematon, oi, ken laillasi päässyt ois elämisen tuskasta pois!
Onnellisna, oi Endymion, nukut untasi jumalten suomaa. Ei hivuta sieluas tuskat maan, ei syöntäsi ikuinen kaipuu. Ikikirkas hohde Olympon sun loistaa otsaltasi, kun iäti nuorna nautit sa suurta onneasi.
Selene, yön ihana impi, sun luoksesi saapuu öin hopeaisesta linnastansa koristettuna tähtivöin.
Hän hiipii luolasi suulle
kuin hiljainen henkäys yön;
poven neitseellisen alla
lyö onnesta vapisten syön.
Hänen hopealamppunsa hohde
sun muodoilles lankeaa,
ja liljanvalkeat kasvot
rusohehkun kainon saa.
Vaan kainous kauan ei lemmen
voi valtaa vastustaa:
hän hiljaa luoksesi hiipii
ja rinnoilles raukeaa.
Sen onnen ihanuutta,
sitä voi vain aavistaa,
sitä kuolevista vain harvat
unenhuumassa nauttia saa. —