Ja vanhain vaahterainsa siimeksessä tumman Kirkkopuiston vainaat nukkuu vuossataisuntaan pitkää, sikeää. — En ohi mennä voi, käyn heidän luokseen ja istun varjoon mustain oksien.
— Te vanhat professorit, majurit ja teidän puolisonne valkohapset ja kaikki vanhat, vakaat porvarit — te, jotka unhoon ootte vaipuneet, — nään, kuinka kerran
Vappuyönä kiihkossa verten, nuoruutta uhkuen maljanne joitte ja tanssitte keväisen lumotun yön, — — nyt leikkii haudoillanne lapset!
Nyt leikkii haudoillanne lapset, ja kuhertelee illoin rakkaat parit, ja ympärillä ylhät kivitalot yli maatuneitten luitten kohoavat.
Ja kerran — jälkeen vuosisatain näin istuu miettien ja uneksien joku toinen yksinäinen henki tään sukupolven kalmistossa, joka nyt — tänä riemujen yönä! — päiväperhoskarkelonsa tanssi. — —
Kotiin! —
Mitä siellä ma teen?
Ei, veri levotonna virtaa,
oudosti rinnassa sykkii syön! — —
Tänne ma kuulun —
vainaitten äänettömyyteen. — —
On kuin ois sadat vuodet jo menneet —
ylläni jossain hohtaisi valoisa taivas
uusien sukujen yllä, jotka
tallaavat tannerta
haudallani, —
on kuin soisi siellä
sävelet uuden Vappuyön,
uuden ja iäti saman.
IX.
AAMULAULU.
Yön varjot vaeltavat pois kuin aavehet, ja takaa aavistusten siintäväin ulappain nyt vapahduksen tunnoin valkenee yli rukoukseen vaipunehen luonnon kuin iäisyyden kylvöä siunaten aamun koi.
Nyt — tässä puiston penkillä istuen ma nään sen, tunnen sen sielussani: kuin aamun kainot ensi säteet yli hartauttaan tyvennehen meren, kuin päivän sädehtivä kirkastus yli kastehelmin kimaltavan puiston, se saapuu vihdoin, ainoa lohdutus, ja laskeutuu kuin elvyttävä kaste salaa, hellävaroen muu sieluuni, — ainoa, ainoa onni, iäisyyden silmänräpäys-onni — — minä elän — minä elän vielä! — —