— Tule luokseni, armas, niin yksin oon,
käy kanssani hääyön karkeloon!
Mjau-au.
Sinut kerran vie rakkari myös kuin muut,
ja suolla sun myöskin maatuu luut!
Urnau.
Minä tiedän kellarin rauhaisen,
sahajauhoisen, pehmeän vuotehen.
Mjau-au.
Siellä sylihis riutua yhden yön! —
ja rokkarille tyynenä nahkani myön.
Urnau. —
— Mitä nyt? Mikä akkunan narahdus? —
Saan ruukun vettä ja: »katti, hus!»
Mjau-au!
Vaan tikkaita katolle kun vilkaisen,
hänen kuulen kutsuvan kaivaten:
»Urnau».
Hih! hei! mikä vihlaus autuuden
kuin salama käy läpi hermojen!
Mjau-au!
Niin hempeä ääni — ja mulle! — ai, ai! —
Se suloisna soi: ota, vie minut, nai!
Urnau! — —
Haa! — niin! sinä vanha ja kuulu »haa!»
Mikä lutka se täällä uikuttaa?
Mjau-au. — —
No siitä, sa narri! sait; tuki suus!
ja noidu sen lemmot — ja korjaa luus!
— Urnau!
VIII.
RESIGNATSIONI.
Käy kotiin, miksi laahustat sinä tässä määrää vailla! On tanssin sävelet vaienneet, on lyhdyt sammutetut, ja tyhjä ja äänetön kaupunki on, ilo kuollut on Vappuyön.
Elon naamiaiset on loppuun tanssittu, ilon humala haihtunut on ja naamarit poissa, — läpi aution kaupungin harmaana hiipii ankara arki.
Ja Bulevardin tummat puut kuin kummitukset mun ylläni ojentavat oksiaan. Kointähti yksin vain läpi vihertävän kajastuksen loistaa tyynnä, tyynnyttäen, toivoen.