Silloin keskeltä elämän metsän salaperäisen siimeksen ilmestyy hän, jonka askelten alla nurmet puhkeavat kukkaan, — jonka pelkästä henkäyksestä kevätmahla valahtaa puissa lehtiin, — joka vuodattaa koko luontoon sitä ikuista elämän-eliksiiriä, jota tuhannet vanhat narrit kautta vuosituhanten ovat kammioissaan turhaan tutkineet; — hän tulvahtaa kuin vapahtaja kivettyneen elämän keskelle — synkän suurkaupungin kaduille, ja villit nymfit ja faunit vapaina kuin verevät luonnonvietit Panin sävelten taikomina tanssivat
— Tule tänne, tyttönen sinä, joka olet tanssinut minut irki elämän painajaisesta: minä olen nuori fauni, sinä ihana nymfi, joka koristelet alastonta kauneuttasi viettelevillä rypäletertuilla: nyt on kevät ja sen heräävä riemu sykähtelee joka solussa; minä janoan sinun virvoittavia rypäleitäsi, — minä saavutan sinut — vangitsen sinut ja painan vavahtelevan povesi koko nuoren rakkauteni voimalla rintaani vasten, enkä hellitä käsivarsiani enää sinun nuorilta uumeniltasi! — —
Ja nurmi viheriöitsee meidän allamme, kukat heloittavat niityillä, ja auringon kimaltelevissa säteissä hohtavat yllämme omenapuun — kielletyn puun! — valkeat kukat!
— — —
Niin istun minä maljani ääressä ja uneksin — onnellisena — minä narri! — muistamatta, että se tanssija oli portto, joka oli kulkenut sylistä syliin jo Orfeuksen ajoista saakka!
VI.
TAIKATANSSI.
Nyt on yö, jona noidat hornaan lentää luudanvarrella ratsastaen, nyt on yö, jona nuoret mahlat kiehuu luomisriemusta vapisten; taikahuumana tanssi entää, veri vaatii, vietit riehuu; vanhat vaappuvat riutuvin voimin elämänlähteen luo; nuoret noidat lempeensä sulaa, vääntää varttansa, peittää pulaa, nostaa lonkkaa, nostaa nilkkaa — kas! pukinsorkat vinhemmin vilkkaa, — lanteilla löyhinä viikunanlehdet, viikunanlehdet, viikunanlehdet — liian löyhinä liehuu! — —
Soi siis, taikova tahti! luo, elon luomis-mahti! käy, veren lietsova tanssi, ja valkase yö! — Riemusta riehuen lieskat lyö. — Pelkäätkö? — Raukka! Anna palaa! — kohta salaa kuolema liekkisi sammuttaa!