Mutta olikin yö. Sydänyö pilkkopimeä jo oli, kun yksinäiset ajajat heräsivät reessään. Olivat nukahtaneet pimeän tultua illalla ja reen hiljaa vieriessä eteenpäin siinä ottaneet raittiita ulkoilmaunia myöhään asti.
— Hohhoh, kah, eikö sinulla ole kylmä? kysyi eno Hilpalta, luullen että hän oli herännyt joko Hilpan äännähdyksen tai liikahduksen tähden.
— Ei, ei, ei minulla ole kylmä. Entäs sinulla? vastasi Hilppa kirkkaalla äänellä paksujen peittojen alta, koettaen itseään kohottaa hieman sieltä syvyyksistä ja tuntien itsensä hyvin virkeäksi. Yö oli lämmin ja hän tunsi olonsa sangen hyväksi.
— Minullako kylmä, ei minulla ole kylmä, vastasi eno, — pidä vain itsestäsi huolta!
— Mutta emmekö ala jo päästä perille? käänti Hilppa keskustelun toisaalle.
— Emme vielä. Vielä on sinne matkaa. Vielä on sinne taivalta yhtä paljon kuin jos ajaisimme tästä takaisin matkan puoliväliin.
— Paljonkos oli siihen asti matkaa?
— Puolet kuudestakymmenestä virstasta.
— Kolmekymmentä virstaa siis. Siis tuon alkupuolen jälkeen tultiin viisitoista virstaa. Ja viisitoista vielä on jälellä…
— Hyvä laskupää! Sellainen se minun apulaisellani pitää ollakin!